Mustia pilviä ja raskausajan ahdistusta

Keskikesän juhla on ohi taas tältä erää, toivottavasti se sujui teillä kaikilla hyvin. Itsehän olin juhannusaaton mökillä ja illasta tuli käytyä vielä Porissa katsomassa minkälainen meno siellä oli. Uimassa en käynyt, enkä kyllä saunassakaan. Grillailut jäivät mun osalta yhteen pihviin eikä kokkoa ollut. Sen sijaan katsoin vierestä, kun toiset pelasivat lentopalloa, kävin järvellä soutelemassa ja loppuillasta vietimme aikamme kymmentä tikkua laudalla leikkien. Ei satanut, joka oli kovin positiivinen asia, mutta ei kyllä pahemmin Aurinkoakaan näkynyt. Päivä oli pitkä ja olin kyllä melkoisen väsynyt sen jälkeen. Kuulostaa varmaan kovin tylsältä, mutta itselleni oli oikein mieluisa ja sopivan rauhallinen päivä. Olihan se nyt jännittävää ryömiä pitkin kallioita ja puskia yrittäen päästä laudalle potkaisemaan kaikki kymmenen tikkua yläilmoihin ja juosta sitten taas uudestaan puskien varjoihin hiipimään!




Juhannuspäivänä iski joku raskausahdistus. Siksi en ole saanut kirjoitettua teillekään mitään. Siitä se alkoi, kun vaatteet eivät mahtuneet päälle eikä mikään näyttänyt hyvältä. Itkin ja mökötin kuin pikkulapsi. Kolmeen päivään en suostunut olemaan millään tavalla positiivinen. Makasin vain sängyssä, välillä söin, mutta ulos en mennyt. Vettä satoi päivästä toiseen ja minä itkin. Olin hyvin ahdistunut kaikesta. Kasvavasta vatsasta, ihmisten katseista, kysymyksistä ja kommenteista. En halunnut puhua kenenkään kanssa vauvasta ja ajattelin, ettei minusta ole äidiksi. Päässäni pyöri paljon pelkoja. Mietin sitä aikaa kun lapsi on jo maailmassa. Kilpaako me itkemme, eikä mulla tule olemaan omaa elämää enää ollenkaan. Enkö koskaan enää pääse minnekkään ja olenko 24/7 neljän seinän sisällä huudon keskellä. Miten ylipäätään selviän siitä kaikesta. Missä välissä ehdin itse käymään vessassa tai suihkussa. Koska on minun vuoroni syödä ja nukkua...

Tunsin, että jo nyt elämäni on pelkkää vauvaa. Päivästä toiseen saan vastata pelkkiin vauva-aiheisiin kysymyksiin, mutta kun joskus joku kysyisi, että miten minä jaksan. Miten jaksan kaiken sen keskellä kun muut tuijottavat kasvavaa vatsaani, koskettelevat kysymättä lupaa, kommentoivat sitä kuinka tulen aina vaan isommaksi ja isommaksi, yrittävät saada minut pukeutumaan vaatteisiin, joista en pidä, olettavat minun osaavan vastata jokaiseen kysymykseen ja haluavat minun vastaavan niihin heidän mielestään oikealla tavalla. Aivan kuin ympärilläni olisi vahva painostus siihen, kuinka minusta pitäisi tulla se täydellinen äiti, joka tekee kaiken oikein. Olen saanut paljon ohjeistusta siitä, miten pitäisi toimia ja tehdä. Haluaisin kuitenkin tehdä asiat niin kuin itsestäni parhaalta tuntuu ja kaikille se ei tunnu aina olevan heidän mielestään oikea tapa. Sittenkö olenkin paska äiti? Ei kukaan mitään pahaa varmaankaan tarkoittanut, mutta se kaikki vain tuntui pahalta.

Iltaisin itkin ja ylläni leijaili musta pilvi. Mietin, että olenko vain itsekäs, joka valittaa turhasta. Olen alusta asti tiennyt, miten lapsi tulee muuttamaan elämää. Realistisesti olen sen asian osannut ajatella ja silti olen ottanut haasteen vastaan. En silti voinut olotilalleni mitään. Googletin asiaa ja sen mukaan en ollut ainoa, jota raskaus ahdisti. Se on yksi elämän suurimpia muutoksia ja tottakai se vaikuttaa myös psyykkisesti. Tuntui pahalta, että olin kiukkuinen koko ajan kaikille. Toisille taas olin äärimmäisen kateellinen. Niille, jotka viettivät mukavaa kesälomaa tehden vaikka mitä ja itse makasin peiton alla. Keväällä ajattelin, että tänä kesänä teen kaikkea mahdollista, kun vielä pystyn. Tähän mennessä en ole tehnyt vielä mitään. Olen haaveillut telttailusta, saaristossa lomailusta, tapahtumarikkaista päivistä, kesälomareissuista ja kaikesta semmoisesta, mitä pienen lapsen kanssa on vaikea toteuttaa. Nämä kaikki ovat jääneet, koska taloudellisesti en tähän kaikkeen kykene enkä tiedä kenen kanssa niitä edes toteuttaisin, jos voisin. Se pisti kovasti harmittamaan ja tuntui, etten enää koskaan pääse tekemään mitään kivaa.

Vihdoin ja viimein eilen, tämä kauhea masentuneisuus loppui. Aurinko alkoi paistamaan, oli lämmin ja vietin päiväni eläinten parissa Raisiossa. Kärsin allergiasta, mutta tukkoisuudesta ja silmien kutinasta huolimatta, oli kiva olla tallilla ja katsoa muiden ratsastusta. Itse en ratsastanut, enkä taida enää raskausaikana ratsastaa. Taitoni ovat sen verran heikot, enkä halua ottaa sitä riskiä, että putoaisin selästä. Kävin kolme kertaa viiden tunnin aikana lenkkeilyttämässä koiria. Pääsin kulkemaan uudessa ympäristössä pitkin metsiä, mutta myös lähellä keskustaa. Samalla juttelin lenkkiseurani kanssa syvällisiä ja söin kesän ensimmäiset mustikat. Oli kuuma ja paloin. Tunsin oloni kotoisaksi vaikka ympäristö oli vieras. Innostukseni lähellä rannikkoa asumisesta nousi jälleen pintaan. Voi kuinka ihanaa olisi asua lähellä merta, kallioiden keskellä. Kun pääsen rannikolle tai saaristoon, sieluni lepää ja olo on suorastaan taivaallinen.






Tällä hetkellä oloni on siis paljon parempi! Ostin kassillisen vaatteita vauvalle kirpparilta ja odotan innolla puolentoista viikon päästä alkavaa lasten kesäleiriä, jonne menen ohjaajaksi ja jonka jälkeen suuntaamme isän, äidin ja veljen kanssa Turkuun ja Raumalle. On minulla siis jotain kesäsuunnitelmia kuitenkin ja tuo viikko tulee olemaan varmasti erittäin mieluisa! Sitä ennen vietän vielä hetken Vammalassa, teen töitä, käyn sokerirasitustestissä ja suunnitelmissa on jopa päiväreissu Helsinkiin pikkuveljen kanssa. Kyllä tuo Aurinko näköjään tähänkin risukasaan paistaa ja taidan pistää tuon aikaisemman ahdistuksen suurimmaksi osaksi hormonien piikkiin.

Ei kommentteja

Muistathan, että julkaisen vain asialliset kommentit :)