tiistai 21. marraskuuta 2017

Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa

Mun on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa, se kun on jäänyt kokonaan pois sen myötä kun aloin tekemään aktiivisesti videoita Youtubeen. Jotenkin koen voivani käyttää siinä touhussa enemmän luovuutta ja mun jututkin menee suuremmalle yleisölle ja saa aikaan aktiivisempaa keskustelua. Intohimo kirjoittamiseen ei kuitenkaan koskaan ole kadonnut, mutta idea siitä miten voisin jatkaa blogin kirjoittamista ilman, että se on Youtube-kanavaltani pois, on kyllä ollut kadoksissa. Nyt sitten kuitenkin sain eräältä snäppiseuraajaltani idean, miten voisin pehmeästi laskeutua tänne blogiin kirjoituksillani, vuoden tauon jälkeen. Hän ehdotti, josko ihan vain yksinkertaisesti kertoisin menneestä vuodesta. En tiedä miten usein tänne kirjoitan ja mitä kirjoitan vai jääkö tämä taas tähän yhteen tekstiin, mutta nyt on ainakin pakko purkaa kaikki tämän hetken kirjoitushalut.

Kaiken kaikkiaan, mun ensimmäinen vuosi lapsen kanssa ja äitinä, on sujunut jopa paremmin kuin osasin odottaa. Olin valmistautunut aikoinaan kaikkeen kamalaan, siihen etten nuku enää koskaan, lapsi itkee yöt ja päivät, omaa aikaa tai elämää ei enää ole ja jumiudun kuitenkin sinne kotiin, vaikken tahtoisikaan. Sitä se ei kuitenkaan ole ollut kuin ehkä hetkittäin ja siihen suurin vaikuttaja on ollut tuo pieni poika, Lukas, joka on ollut helppo lapsi.

Ensimmäinen kuukausi, ehkä toinenkin oli vaikein. Uusi arki ja rytmi väsytti, lapsi kärsi refluksista ja minä raudanpuuteanemiasta. Kuitenkin, mitä enemmän aikaa kului, sitä helpommaksi kaikki kävi. Toivuin synnytyksestä, totuin siihen uuteen arkeen ja uskalsin poistua lapsen kanssa kotoa. Ensimmäinen matka Helsinkiin, jossa yövyttiin hotellissa, tehtiin kun Lukas oli noin kuukauden ikäinen. Muistan kuinka jännitin niin paljon, miten selviän. Miten ja missä lämmitän maidon pojalle, koska imetys ei meillä sujunut kuin alussa. Myös muutaman tunnin automatka pelotti. Entä jos Lukas ei nukukkaan autossa tai jos tuo alkaa huutamaan nälkäänsä keskellä moottoritietä. Osaanko ruokkia lapseni niin oikeaan aikaan, ettei epämukavia tilanteita tulisi. Turhaan stressasin, sillä matka sujui erittäin hyvin, ilman mitään ongelmia ja se antoi mulle motivaatiota reissata enemmänkin yhdessä, koska en todellakaan halunnut jumiutua sinne kotiin, vaan jatkaa normaalia elämää, toki lapsen ehdoilla.



Ristiäiset ovat olleet suurimmat ja tärkeimmät juhlat, mitkä olen koskaan järjestänyt. Varattu juhlapaikka koki vesivahingon viikkoa ennen kastepäivää ja nopeasti piti löytää uusi paikka. Tuntui mahdottomalta tehtävältä, sillä halvat oli varattuja ja muut hyvät aivan liian kalliita. Onneksi keksin yhden paikan, joka saatiin koko viikonlopuksi vuokralle, eikä hintakaan ollut paha. Juhlat järjestettiin onnistuneesti, tarjottavia oli sopivasti, ne maistuivat vieraille ja lapsikin sai nimen, Lukas Eetu Alexander.


Ristiäisten jälkeen sai viimein rauhoittua siihen elämiseen ilman mitään ylimääräistä stressiä ja suunnittelua. Asusteltiin mun vanhempien luona omassa huoneessa, käytiin vaunulenkeillä ja välillä saatiin autoa lainaan niin, että päästiin käymään jossain kauempanakin. Käytiin Vammalassa tuttavien luona, Raumalla näyttäytymässä ensimmäistä kertaa Lukaksen isoisovanhemmille ja vaihtelua arkeen toivat myös tavalliset kauppareissut. Lukas nukahti aina heti kun hänet laittoi autoon ja kaupassakin tyytyi katselemaan ympärilleen, kun oli turvakaukalossa ostoskärryn pohjalla. Myöhemmin keväällä hankin meille oman auton, joka teki meidän liikkumisesta kerrassaan helppoa. Sen kun vain meni. Ei tarvinnut enää pohtia keneltä voisin lainata, milloin ja kuinka pitkäksi aikaa. Samoihin aikoihin, eli toukokuussa muutettiin myös takaisin meidän omaan asuntoon ja oltiin ihan kaksin.



Kuitenkin yksiö alkoi toisinaan käydä ahtaaksi. Yhä enemmän vietettiin aikaa Vammalassa ja tehtiin erilaisia reissuja. Vappu vietettiin Tukholman risteilyllä ihan kahdestaan ja ajankohdasta riippumatta, matka sujui rauhallisesti ja laivaelämä oli vallan lapsiystävällistä. Kantorepun avuin tehtiin pieniä kävelymatkoja luonnossa ja kansallispuistoissa. Yhtenä päivänä mentiin jopa Särkänniemeen! Lukas osasi tuetusti istua ja pääsi äidin kanssa kahteen pikkulapsille tarkoitettuun laitteeseen istuskelemaan. Juhannuksen aikoihin matkattiin Lappiin, tällä kertaa mun isän ja veljen kanssa. Oltiin reissussa viikko ja oli muuten kylmää! Oulun kautta Kilpisjärvelle, jossa kiipesin Lukas kantorepussa Saanan huipulle. Tuntuu edelleen uskomattomalta, että tein sen. Olihan se raskasta, mutta kaiken sen arvoista ja kyllä voisin mennä uudestaan. Kilpisjärveltä suunnattiin Hettaan, sieltä Kemijärvelle, jossa oltiin Juhannusaatto ja pienen Karhunkierroksen riippusiltojen jälkeen ajeltiin Kuhmon ja sukulaisten kautta takaisin kotiin. Lukaksella oli ikää tuolloin 6kk ja tottakai oli pitänyt suunnitella tarkasti etukäteen kaikki, jotta matka sujuisi lapsen kannalta ongelmitta. Matkailuvaunuhan meillä oli mukana ja yövyttiin leirintäalueilla, missä oli aina sähköt saatavilla. Ruokaa oli aina kylliksi mukana, vaatetta myös ja kaikkea muuta tarpeellista, kaikkea sellaistakin mitä ei ehkä niin tarvinnut.


Pikkuhiljaa Lukas alkoi oppia kaikkia uusia taitoja ja se tuntui aina niin mahtavalta! Hän oppi kääntymään, jokeltelemaan kunnolla, hampaita alkoi kasvaa ja tuosta tuli aina vaan seurallisempi pikku kaveri. Siinä puolen vuoden iässä hän istui tuetusti ja hytkytti itseään sitterissä, vielä kun siinä jotenkin viihtyi.

Mutta jotta kaikki ei kuulostaisi liian ruusuiselta, on elämässämme ollut myös hankaluuksia. Syntymästä lähtien Lukaksella on ollut oikeassa silmässä ahdas kyynelkanava ja on edelleen. Kun refluksi helpotti, hampaat vaivasi, mutta onneksi vain päivisin. Syyskuussa Lukas myös sairastui jonkinlaiseen vatsatautiin ja joutui nenämahaletkuun Taysiin, onneksi vain yhdeksi yöksi. Oli se silti kamalaa, kun toinen oksenteli ja itse kammoan oksentamista. Se oli sellainen yhteensä parin viikon operaatio, kunnes Lukas oli taas terve oma itsensä. Kesäkuussa mun oma vointini oli romahtanut ja hakeuduin lääkäriin. Ruokahalu katosi, se vähäinenkin mitä sain suusta alas, ei imeytynyt kunnolla, paino laski, olin väsynyt, kipeä ja olo oli kaikinpuolin heikko. Lukuisten verikokeiden ja tutkimusten jälkeen sain noin kolme kuukautta sitten viimein diagnoosin, Crohnin tauti. Olihan se shokki, enkä edelleenkään ole hyväksynyt sitä täysin. Crohnin tauti kun on koko loppuelämän sairaus, ei sitä voida parantaa. Sitä lääkittiin ja olo alkoi pikkuhiljaa parantua. Oikeastaan lähes heti diagnoosin jälkeen, mun oireet hävisi ja olen saanut elää jälleen normaalia elämää. Paino on palautunut normaaliksi, voin syödä normaalisti ilman mitään vaivoja ja raudanpuuteanemiaa on hoidettu rautatiputuksilla. Oireettomuuden vuoksi, olen voinut välillä unohtaa, että olen "sairas". Siitä muistuttavat vain säännölliset kontrolliajat lääkärissä ja verikokeissa. Tiedän, että tämä hyvä vointi on vain väliaikaista ja siksi aionkin nauttia siitä täysillä. Mä syön sen pitsan tai hampparin, mä poistun kotoa miettimättä onko lähellä vessaa vai ei, mutta onhan mulla aina kolikoita mukana, jos se vessahätä yllättää. Yleensä mukana kulkeutuu myös ihan vessapaperia, jos on vaan pakko turvautua pusikkoon. Harvoin kuitenkaan tulee tällaisia hätätilanteita, ainakaan en ole koskaan vielä sinne pusikkoon juossut (diagnoosin jälkeen) eikä kolikoillekkaan ole ollut juurikaan käyttöä, paitsi parkkimaksuja maksaessa.


Sairaudesta huolimatta, olen siis keskittynyt normaaliin elämiseen. Ollaan jatkettu reissaamista ja käytiin uudestaan laivalla. Piipahdettiin jopa ihan maissa Tukholmassa. Ystävä vei mut Antti Tuiskun keikalle ja monet kerrat ollaan käyty lastemme kanssa shoppailemassa, ulkoilemassa tai muuten vaan vierailtu toistemme luona. Viime kuukausien aikana, elämä on tuonut tullessaan myös pari uutta muutosta. Muutimme pois Vilppulasta. Ei se koskaan ole ollut mulle mikään ihannepaikka elää ja olla ja jostain kumman syystä vietettiin aina vaan enemmän aikaa Vammalassa. Nyt me asutaan Vammalassa eikä edes kahdestaan vaan elämäämme on tullut mukaan mies, joka on mulle ihana  avopuoliso ja Lukasta hän rakastaa koko sydämestään. Me ollaan yhdessä onnellinen pieni perhe, enkä koe olevani enää yksinhuoltaja (eikä muuten koe Kelakaan). Se, että olin lapsen kanssa yksin, kasvatti mua todella paljon henkisesti ja opin enemmän kuin koskaan. Se oli toisinaan rankkaa ja raskasta, mutta antoi mulle paljon. En osannut kuvitella millaista olisi elää jonkun kanssa, joka huolehtisi myös Lukaksesta. Millaista se olisi kun joku toinenkin voisi välillä nukuttaa, pukea ja riisua, syöttää, rauhoitella lasta, pitää sille seuraa ja tekisi kaikkensa, jotta sillä lapsella olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen olla. Kaipasin sitä aikuista juttukaveria kotiin, sitä jonka kanssa jakaa asioita, sitä jonka kanssa illalla mennä yhdessä nukkumaan. Sitä, joka pitäisi musta kiinni, kertoisi rakastavansa mua ja auttaisi mua täyttämään aina vain liian vaikeita virallisia papereita. Kuinka ihanaa onkaan ollut katsoa sitä rakkauden määrää, joka siitä miehestä välittyy Lukakselle enkä osaa muuta kuin olla hänelle äärettömän kiitollinen siitä. Musta itsestä on ollut kiva opettaa miten vaippaa vaihdetaan, miten ne haalarit puetaan päälle, miten istuin astetaan autoon tai miten se otetaan sieltä pois. Ne hetket kun ollaan oltu yhdessä, perheenä jossain, ovat olleet mulle korvaamattomia ja täydellisiä, vaikka ne olisivat vain olleet käyntejä leikkipuistossa tai ruokakaupassa.



Mutta ennen kuin lopetan, palaan vielä hetkeksi tarinan päähenkilöön, Lukakseen. Lukas on pian yksi vuotias, syntymäpäivä koittaa 14.12. Tällä hetkellä Lukas konttaa hurjaa vauhtia, seisoo tukea vasten ja pikkuhiljaa myös kävelee tukea vasten. Jotain sanojakin sieltä tulee, kuten äittä, ei ja kukka ja mikä suloisinta, hän pyörittelee myös päätään ei:n merkiksi. Hampaita suusta löytyy seitsemän ja niillähän on kiva purra kaikkia ja kaikkea. Kaupan purkkiruuat eivät todellakaan maistu, pakko on saada mahdollisimman samanlaista ruokaa kuin äidillä ja sehän sopii hyvin. Puuro tosin ei kelpaa kuin kaupan valmisjauheesta, ellei se ole mannapuuroa. Yöunet ovat kiitettävät, 12-13h mittaiset, ilman heräämisiä. Päiväunia menee useammat, noin tunnin mittaiset kerrallaan. Autossa istuminen on edelleen Lukaksesta mukavaa, nukkuu vaan, ei kitise. Musiikkia on kuitenkin hyvä olla. Musiikkia Lukas rakastaakin ja pianon soittamista, sekä kissoja. Ehdottomasti kaikkien matalalla olevien hyllyjen, laatikoiden ja tasojen tyhjentäminen on äärimmäisen kivaa, mutta ei mun mielestä. Myös ei niin kivoja uusia taitoja ovat kiipeäminen syöttötuolista ruokapöydälle ja ostoskärryistä, joissa on leveä istuinpaikka, pyrkiminen pois sieltä. Tuota veijaria saa vahtia lähes koko ajan ja onneksi on toinen syöttötuoli, missä on vyö. Tänään laitettiin potta tilaukseen ja sen käyttöä aletaan seuraavaksi harjoitella. Alle kolmen viikon päästä pidetään synttärijuhlat ja silloin onkin aika siirtyä turvakaukalosta turvaistuimeen. Lukas on iloinen ja hymyileväinen poika, mutta myös todella temperamenttinen. Muistuttaa jo nyt toisinaan uhmaikäistä. Vaikka joskus on vaikeita päiviä ja välillä Lukas roikkuu vallan mun jaloissa kiinni, on meidän arki kuitenkin suhteellisen helppoa. Itse olen joskus väsynyt anemian takia, enkä jaksaisi olla niin aktiivinen lapsen kanssa, mutta onneksi kotona on apuna toinenkin aikuinen, aina kun hän ei ole töissä.



Olen menneestä vuodesta äärimmäisen kiitollinen, se on ollut mun elämäni merkittävin vuosi. Se on näyttänyt mulle mitä on todellinen lähimmäisenrakkaus ja olen saanut todistaa sen, kuinka voi vaikeuksien jälkeen saavuttaa sen, mistä on aina haaveillut. Yksin olemisen jälkeen, mä olen ansainnut sen onnen, mikä mulla on nyt, enkä mä olisi tämä sama ihminen mikä nyt olen, ilman sitä, että olisin ollut yksin. Meidän ympärillä on upeita, tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joista en kenestäkään koskaan haluaisi luopua. Heidän apunsa ja tukensa ovat olleet täysin korvaamattomia, enkä voi koskaan kyllin kiittää heitä. Musta on välillä tuntunut, että mun usko on ollut horjumassa, koska välillä kaikki on tuntunut niin raskaalta. Nyt kuitenkin koen, että mun rukouksiini on vastattu. Monesti olen ristinyt käteni ja toivonut, että saisin tämän onnen ja elämäntilanteen, joka meillä nyt on. Kaikelle on tarkoituksensa ja aina vaan enemmän oon sitä mieltä, että mun elämääni on joku muu johdattanut. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Synnytystarina

Voi että mä olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen kirjoittamaan omaa synnytystarinaani. Vihdoin on sen aika!

14.12. alkuyöstä, mun oli tarkoitus katsoa Salkkarit, joita en aiemmin ollut ehtinyt katsoa. Sillä samalla hetkellä, alkoi taas säännölliset supistukset. Ne eivät tuntuneet mukavilta ja en osannutkaan keskittyä muuhun kuin niihin supistuksiin. Laitoin tietokoneen pois, snäppäilin tilanteestani, mutta en edelleenkään uskonut sen johtavan mihinkään. Makasin kyljelläni sängyssä yhden aikaan yöllä ja kipeitä supistuksia tuli kerran vartissa. Pian niitä tuli kerran kymmenessä minuutissa ja jo tunnin päästä supisteli viiden minuutin välein ja oli pakko ottaa särkylääkettä, joka ei kuitenkaan auttanut yhtään.

Klo 02:30 soitin Taysin synnytyspäivystykseen kun kipeitä supistuksia oli tullut säännöllisesti lähes kaksi tuntia, niitä tuli sillä hetkellä 2-5 minuutin välein eikä särkylääke auttanut. Sain käskyn lähteä kohti sairaalaa. Herätin äidin ja hän soitti ambulanssin. Siniset valot vilkkuen, lähdin ensimmäiselle ambulanssimatkalleni klo 03:10 yöllä. Mä ilmoitin tukihenkilölleni, hyvälle ystävälleni, että lähtee myös kohti sairaalaa. Tunnin matka sairaalaan tuntui pitkältä. Ambulanssissa ensihoitaja kellotti supistuksiani ja mittasi verenpainettani säännöllisesti. Kipulääkkeitä ei ambulanssissa voitu antaa, joten oli vain kärsittävä. 

Perillä Taysissa oltiin 04:10 ja ensihoitajien saattelemana kävelin vielä omin jaloin synnytysvastaanottoon. Esihaastattelun jälkeen mut laitettiin käyrille tunniksi makaamaan. Esihaastattelun aikana ystäväni saapui myös paikalle. Siinä sängyllä maatessani kivuissani, kirosin aina kun supistus tuli. Verhon toisella puolen hoitajat nauroivat omille jutuilleen ja sekös sai mut vielä kiukkuisemmaksi. Siellä niillä vaan oli niin hirveän hauskaa, kun itse kärsin kauheissa kivuissa. Tunnin makoilun jälkeen, tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin mun olevan 4cm auki. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja sain kivunlievityskeinoksi TENS-laitteen, jonka kanssa mut laitettiin käytävälle odottelemaan tilanteen etenemistä. Käytävällä supistukset olivat todella kipeitä. En voinut istua niiden aikana, vaan nojasin puhisten käytävällä olevaan tuoliin samalla kun TENS-laite oli täydellä teholla. Laitoin vielä viimeiset viestit ja snäpit, kunnes en enää kestänyt kipuja ja pääsimme synnytyssaliin klo 06:30.

Synnytyssalissa kivut olivat järkyttävät. Kätilö teki uuden sisätutkimuksen ja tilanne oli edennyt. Olin 5-6cm auki. Sain käyttööni ilokaasun, joka ensin sai aikaan vain pahan olon ja sen jälkeen tuntui kuin olisi ollut hyvässä humalassa. Ilokaasua vedellessäni, yritti anestesialääkäri saada laitettua epiduraalia. Se sattui aivan älyttömästi ja kaikki tuntui kidutukselta, varsinkin kun epiduraalin laitto ei onnistunut sitten millään. Meinasin jo sanoa, etten ota koko epiduraalia, koska se sattui niin valtavasti, mutta tiesin itsekin, että mun on nyt vaan kestettävä, jotta saan helpotuksen kipuihini. Vasta viidennellä kerralla klo 06:52 se saatiin oikeaan kohtaan ja siitä vartin päästä en tuntenut mitään kipuja. Synnyttäminen oli tässä vaiheessa varsin hauskaa. Supistuksia piirtyi monitoriin, mutta mitään en tuntenut. Sain mehua ja mehukeittoa ja kävin vessassakin. Päätin siinä samalla sitten pestäkin koko pöntön... 

Sitten kätilö päätti, että puhkaistaan lapsivesikalvot. Kello oli tässä vaiheessa 08:29. Hän yritti puhkaisua ensin itse, mutta koska ei siinä onnistunut, tuli lääkäri puhkaisemaan kalvot. Ihmettelin kun lapsivettä tuli kovin vähän. Lääkäri sitten sanoi, että mun lapsivesi oli mennyt osittain jo aikaisemmin. Enkä ollut huomannut mitään!! Olin aivan ihmeissäni. Olihan mulla ollut päivittäistä lorahtelua, mutta minä olin katsonut sen aina olevan valkovuotoa… Ystäväni lähti yhdeksän jälkeen hakemaan itselleen jotain syötävää ja jäin yksin saliin. Jo hänen lähtiessään oli jälleen supistukset kipeitä ja pian hänen lähdettyään soitinkin jo kätilön paikalle, joka lisäsi epiduraalia klo 09:43. Jälleen sain kivut pois ja pystyin olemaan. Ystäväni siinä samalla palaili takaisin luokseni ja olimme molemmat tosi väsyneitä, koska meistä kumpikaan ei ollut yöllä nukkunut ollenkaan.

Sitten alkoi tulla mutkia matkaan. Vauvan sykkeet alkoivat laskea. Pahimmillaan vauvan syke oli vain noin 80, jolloin tilanteelle oli tehtävä jotain. Antureita vatsassani siirreltiin, minä vaihdoin asentoa säännöllisin väliajoin ja lopuksi tultiin siihen tulokseen, että vauvan päähän kiinnitetään Scalp-anturi eli ns. pinni. Sillä saataisiin mitattua kaikista luotettavimmin vauvan sykkeet. Se näytti vauvan sykkeiksi edelleen matalimmillaan 80, mutta asentoa vaihtaessani, syke saattoi nousta 140 asti. Hetken kuluttua sykkeet kuitenkin aina taas laskivat. Vaihtelin edelleen asentoa, mutta ei siitäkään oikein ollut apua. Sykkeitä seurattiin tarkasti ja kätilö oli synnytyssalissa lähes koko ajan. Vauvan päästä otettiin myös mikroverinäytteitä klo 10:30, mutta niissä näytti kaikki olevan kunnossa. 

Päätettiin alkaa tiputtamaan oksitosiinia synnytyksen vauhdittamiseksi. Epiduraalin vaikutus alkoi loppua ja kivut palasivat. Ensin supistukset tuntuivat paineena takapuolessa, kunnes kipulääkkeen vaikutus lakkasi kokonaan ja oksitosiini teki supistuksista todella kivuliaita. Paniikinomaisesti hengitin aina supistuksen tullessa ja kätilö muistutteli hengittelemään rauhallisesti. Yritinhän minä ja suu kuivui. Pyysin vettä, jota sain vain vähän. Lääkäri tuli kertomaan, että voin henkisesti varautua sektioon, jos vauvan tilanne menee huonommaksi. Siksi en saanut täyttää vatsaani nesteillä. Vauvan päästä otettiin uudestaan verinäytteet, joissa ei edelleenkään ollut mitään poikkeavaa. Kello oli vartin yli yksitoista. Tästä eteenpäin muistikuvani ovat erittäin hatarat. Muistan itkeneeni tuskissani ja valittavani ääneen. Ystäväni yritti helpottaa kipuja painamalla alaselästä ja olemalla lähellä, joka paransi ainakin henkistä oloani. Jossain vaiheessa kätilö sanoi, että äitini soittaa ja kyselee missä mennään. Pyysin häntä tuomaan puhelimen ja hysteerisesti järkyttävissä kivuissa itkien kerroin äidille kuolevani.

Sain jälleen uuden annoksen epiduraalia, oksitosiinia lisättiin ja sain myös pudendaalipuudutteen klo 12 jälkeen. Enää kivut eivät hävinneet kokonaan ja tunsin supistukset inhottavana paineena takapuolessa. Olin lähes kokonaan avautunut, vain pientä hassua reunaa oli jäljellä. Kätilö sanoi, että voisin alkaa harjoitella ponnistamista. Se oli outoa, koska mitään ponnistamisen tunnetta ei ollut. Siinä sitten varovaisesti ponnistelin hyvin väsyneenä ja janoisena. Lääkäri teki uuden sisätutkimuksen ja totesi vauvan olevan virhetarjonnassa, kasvot oikeaan reiteeni päin. Tämän avotarjonnan vuoksi, en saanut vauvaa kunnolla ponnistamalla alaspäin. Vauvan sykkeet olivat edelleen huonot ja oli aika tehdä päätöksiä. Otettiin vielä kerran mikroverinäytteet klo 13:10, jotka olivat kunnossa, mutta lääkäri halusi vauvan ulos mahdollisimman nopeasti. Päätettiin, että vauva syntyy imukupilla avustettuna. Siinä samassa koko synnytyssali oli täynnä henkilökuntaa ja imukuppi asennettiin paikalleen. Sain käskyn ponnistaa niin kovasti kuin pystyn ja niinhän minä tein vaikka edelleenkään mitään ponnistamisen tunnetta ei ollut. Samalla lääkäri veti vauvaa imukupilla ulos. Ponnistusvaihe ei sattunut ollenkaan. Ponnistaessani ajattelin vain, että se päähän ei sitten jää siihen suulle junnaamaan, vaan tulee kerralla ulos. Ja kun se pää oli siinä, ponnistin ja ponnistin ja pää saatiin kerralla ulos. Loput vartalosta syntyi heti siihen perään yhdellä ponnistuksella niin syntyi rakas poikani klo 13:32. 

Hetken kuluttua sieltä kuului se ensimmäinen rääkäisy ja pojan todettiin olevan hyvässä kunnossa. Olin onnellinen ja tyytyväinen siihen, ettei tarvinnutkaan tehdä episiotomiaa! Ystäväni leikkasi napanuoran ja meni ottamaan kuvia kun poikaa pestiin ja mittailtiin. Painoa hänelle saatiin 3530g ja pituutta 50cm. Päänympärys oli 36cm ja pisteitä poika sai 7/9.

Sillä välin kun poikaa mittailtiin, mun piti synnyttää istukka. Se tulikin täysin ehjänä ulos, mutta samalla tuli myös suuri määrä verta, noin litran verran. Sitten lääkäri sanoi, että täytyy vähän ommella kun piti leikata. Mitä ihmettä? Mulle oli sittenkin tehty episiotomia, enkä ollut huomannut yhtään mitään! Kyselinkin että missä ihmeen välissä sekin oltiin tehty, kun en mitään ollut huomannut. Sain pojan syliini ja mua alettiin kursia kasaan. Sitten mun vointi heikkeni huomattavasti. Seuraava muistikuvani on kun heräsin poika kainalossa ja mulla oli todella huono olo. Leikkaushaavaa oltiin juuri ompelemassa ja pyysin juomista. En sitä kuitenkaan saanut, jos vaikka jouduttaisiinkin tekemään kaavinta. Pyysin ja anelin ja lopuksi oksensin. Ystäväni taisi ottaa pojan, jotta sain rauhassa oksennella pahaa oloani pois. Pian sen jälkeen nukahdin uudestaan. Heräilin aina välillä ja näin poikani itkeskelevän ystäväni sylissä. Tunsin olevani todella huono äiti, koska en pystynyt huolehtimaan lapsestani. Verenpaineeni olivat matalat, enkä pysynyt millään hereillä. Muhun tiputeltiin suonensisäisesti nesteitä ja oksensin toistamiseen. Vähän väliä kätilö kysyi onko kaikki hyvin. Mitattiin kuume ja sitä oli 38,5. Syke oli korkea. Saimme ystäväni kanssa syömistä, mutta jaksoin syödä hyvin vähän kerrallaan, kunnes taas nukahdin.

Pojan syntymän jälkeen, me oltiin monta tuntia synnytysalissa, kunnes aloin pikkuhiljaa olla parempi ja meidät kuskattiin sängyllä osastolle. Olin ennen synnytystä esittänyt pyynnön päästä potilashotelliin, mutta tässä vaiheessa hotelliin meno ei tullut enää mieleenikään, enkä sinne varmaan olisi vointini vuoksi päässytkään.


Synnytys kesti siis yhteenä 12h 12min ja ponnistusvaihe kesti 20 minuuttia. En muista synnytyksestä kaikkea kunnolla ja pojan syntymän jälkeen voin itse tosi huonosti. Imettänytkin olen siellä synnytyssalissa, mutta mulla ei ole siitä mitään muistikuvia. Vasta näin jälkeenpäin oon tajunnut mitä siinä synnytyksessä on tapahtunut ja mikä pojan tilanne on ollut. Hänellä oli ahdinkotilanne, virhetarjonta ja lopuksi olikin kiire saada hänet ulos. Tätä en synnytyksessä oikein tainnut edes kunnolla käsittää. Onneksi nyt on kaikki hyvin ja mulla on suloinen pieni poika ❤ Ihan heti ei kyllä tee mieli synnyttää... 


maanantai 26. joulukuuta 2016

Hän on täällä!

Sain sen, mitä toivoin eniten tänä vuonna. Joulun kotona oman pienen lapsen kanssa. Raskautta kesti tasan raskausviikolle 41+0 asti, kunnes 14.12. yö muuttui supistusten myötä varsin kivuliaaksi ja jo parin tunnin kärsimyksen jälkeen matka vei ambulanssilla Taysiin. Rakas pieni poika syntyi samana päivänä klo 13:32 painaen 3530g ja ollen 50cm pitkä. Synnytys oli kivulias eikä sujunut helpoimman kautta. Poika selvisi siitä kuitenkin hienosti ja voi hyvin. Mulla synnytyksestä toipuminen on vienyt aikaa ja vasta nyt aletaan olla taas normaalissa kunnossa. Koska aion kirjoittaa vielä erikseen synnytyksestä, en tässä paljasta enempää. 

Mutta niin musta tuli suloisen pojan äiti