Lohduttomat itkut vessan lattialla

Viime raskaudessa mulla oli liitoskipuja, joten osasin varautua niihin tälläkin kertaa, MUTTA tässä toisessa raskaudessa kivut ovat paljon paljon pahempia ja kovempia ja siihen en osannut varautua. Ensimmäisen raskauden alkumetreillä, olin jo valmistautunut siihen, ettei mun valmiiksi reistaileva selkäni kestäisi loppuun asti ihan noin vain. Toisin kävi, nimittäin mun selkä oli erittäin hyvässä kunnossa koko raskauden ja tuntui että raskaus teki sille vaan hyvää. Liitoskivut vaivasivat nivusissa, mutta ne meni levolla ohi, olihan mun helppo levätä kun olin vain itsekseni kotona. Ylimääräistä rasitusta oli helppo välttää, enkä provosoinut kipuja. Pärjäsin ilman kipulääkkeitä ja tukivyötä.

Nyt kuitenkin tilanne on aivan toinen. On toki päiviä, jolloin kipuja ei ole niin paljon, mutta enemmän on niitä päiviä kun itken sen kivun vuoksi. Nivuset, alavatsa, alaselkä ja yläselässä oleva fasettilukko ovat ottaneet vallan ja aiheuttavat viiltävää kipua. Lonkka rusahtelee, kuin olisi täysin irtonainen osa mun vartalosta. Tavalliset arjen askareet ovat näille kaikille liikaa. Tänään aamulla pystyin toimimaan tunnin normaalisti ja sen jälkeen tulivat kivut, jotka ovat vain pahentuneet iltaa kohden. Tuon ensimmäisen tunnin aikana sain hoidettua Lukaksen aamupuuhat eli aamupalan, vaipan vaihdon ja päivävaatteiden pukemisen. Se riitti mun kropalle. Kumartumiset ja nostot, liikkeelle lähtemiset tai liikkuminen ylipäänsä, vähänkin huono ryhti ja tavallinen kävely tekevät pahaa. Kuitenkaan en voi jäädä sänkyyn, sillä lapsi on hoidettava ja arjen askareet tehtävä. Yritän levätä minkä ehdin, mutta se ei tunnu riittävän. En edes tahtoisi jäädä sänkyyn vaan haluaisin mennä ja tehdä kaikenlaista lapseni kanssa, mutta on pakko hidastaa tahtia, jos haluan edes jotenkin selvitä. Autossa istumisestakin on tullut haastavaa, varsinkin jos en itse aja enkä saa säädettyä sähköisesti penkkiä juuri mulle sopivaksi. Ja vaikka saisinkin, on toisinaan hyvin epämukavat oltavat. Viikonloppuna kun käytiin Vilppulassa, jonne on 150km suuntaansa, meni menomatka hyvin. Paluumatkalla piti pysähtyä kaksi kertaa ja koittaa vaihdella asentoa kipujen mukaan.

Jonkinlainen ihottumakin on saanut vasemman käden kyynärtaipeesta vallan

Tänään olin ihan hetken pitkälläni ennen Lukaksen laittamista nukkumaan, sillä vain kylkimakuu tai puoli-istuva asento helpottavat kipuja. Puhutaan muutamasta minuutista. Sitten tajusin, että talossa on liian hiljaista ja osasin melkein arvata mitä tapahtuu. Oikeassa olin, joku oli jättänyt talon toisen vessan oven auki (sekä valot sinne), jossa on kissojen täydet ruokakipot ja täysinäinen iso vesiastia. Siellä oli myös Lukas, vaatteet märkinä. Kaikki kipot oli kaadettu nurin ja vessan lattia oli täynnä vesilammikossa uivia kissannappuloita. Eikä se lammikko jäänyt vain vessaan, vaan se tulvi vessan ulkopuolelle. Siinä mä seisoin ovella kipujeni kanssa, käry korvista nousten sillä olinhan sanonut jo kymmeniä kertoja muille, että  ne ruuat säilytetään niin, ettei Lukas niihin pääse käsiksi ja pidättelin itkua. Sotku oli järjetön, enkä voinut jättää sitä siihen odottamaan. Siirsin Lukaksen muualle, laskeuduin kontilleni vessan lattialle, enkä enää pystynyt pidättelemään itkua. Itkin kivusta, itkin suuttumuksesta kun jälleen kävi näin vaikka asiasta oltiin monta kertaa puhuttu, itkin miksi meillä ei vieläkään ole omaa kotia, itkin kun sitä lattiaa oli äärimmäisen hankalaa saada siivottua ja kuivattua. Kahden vessapaperirullan tyhjentämisen jälkeen, lattia oli siivottu, naama itkusta punainen ja joka paikkaa vihloi. Lukaksen kaikki vaatteet menivät suoraan pyykkiin ja poika itse iltapuuron kautta yöunille. Sitten itkin Aleksille puhelimeen, etten selviä tästä arjesta, varsinkaan näiden meistä johtumattomien lisähaasteiden kanssa.

Pikaisesti napattu, heilahtanut kuva vessakaaoksesta, jonka lähetin Aleksille itkujeni keskeltä

Mitä sitten pitäisi tehdä? Aleksi on vähintään 14 tuntia vuorokaudesta töissä eikä omaa kotiakaan ole tähän hätään saatavilla.
1. Askel: Muut käsittävät nyt, etten oikeasti pysty toimimaan niin kuin ennen ja tarvitsen enemmän apua, varsinkin kotitöissä. Tai sitten vaan suosiolla jätän tekemättä niitä, sillä eiköhän ne ennemmin tai myöhemmin tule hoidetuksi muutenkin.
2. Askel: Toimitaan jatkossa tarkemmin, ettei edellä kertomaani tapahdu enempää. Pidetään ne ovet kiinni, jonne Lukaksella ei ole asiaa.
3. Askel: Minä hankin sen tukivyön!
4. Askel: Tartutaan siihen hoitoapuun, jota meille on tarjottu sukulaisten toimesta, jotta saisin levätä tai edes välillä olla hetken yksin. Tää on mulle itselle todella vaikea askel. En varmaan koskaan ole vienyt Lukasta hoitoon sen tähden, etten jaksaisi ja tarvitsisin lepoa. Silloin olen, jos on ollut jotain menoa. Neuvolastakin patistivat mua ottamaan hoitoapua vastaan, koska se on vain hyväksi meille kaikille. Tiedostankin sen olevan vain hyvä juttu, jos ja kun osaa pyytää/ottaa apua vastaan, mutta joku sisäinen leijonaemo pistää mut aina taistelemaan viimeiseen asti. Ei hyvä, pakko muuttaa tapoja tämän asian suhteen.
5. Askel: Yritetään edistyä sen kotiasian kanssa...

Mutta hei, enää kolme kuukautta raskautta jäljellä! Kivut jäävät EHKÄ synnärille ja sitten kärsimys niistä on ohi. Auta hyvä Jumala mua selviämään näistä viimeisistä kuukausista tai lopeta nämä kivut, haluan elää normaalia elämää. Anna mulle voimia ja hermoja, kiitos!
Onhan tästä muutkin selvinneet, kyllä kai minäkin. Pidetään toivoa yllä, että kivut helpottaisi ja mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Ei tässä parane ihan epätoivoon heittäytyä vaikka hetkittäin tuleekin pieniä romahduksia. Onneksi mulla on Aleksin tuki ja muidenkin läheisten, en ole yksin. Nyt vain metsästämään sitä tukivyötä, ainakin olen kuullut siitä olleen monelle suuri apu. Toivottavasti on mulle myös.