tiistai 22. marraskuuta 2016

Onko vauvaa näkynyt?

Ilmeisesti aika moni on siellä jännityksellä odottanut ja miettinyt, onko lapsi jo syntynyt vai vieläkö hän on malttanut vain möyriä vatsani uumenissa. Vaikka olenkin kävellyt Mäntänvuoren huimat 232 rappusta ylös ja alas, kiivennyt sen päälle vielä noin 15 metriä korkeaan näkötorniin (postauksen kuvat siltä reissulta), pessyt lattioita, heilunut imurin kanssa ja juonut vadelmanlehtiteetä, olen edelleen yhdessä koossa ja vauva on pysynyt visusti sisälläni. Kaiken ylimääräisen urheilemisen jälkeen on kyllä tunnin tai kaksi tullut supistuksia, mutta mitään synnytystä tässä ei olla käyntiin saatu. Päivät ovat turhauttavan tylsiä, mutta osaan vielä jotenkin nauttia niistä. Kyllä mä voisin jo mennä synnyttämään, mutta minkäs teet kun pikkumies ei vielä halua syntyä.



Flunssaakin tässä olen ehtinyt sairastaa, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa. Kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa, mutta yskä ja tukkoinen nenä valvottivat aika ilkeästi vielä viime viikolla. Terveydenhoitaja kyllä varoitteli liikkeellä olevasta keuhkokuumeesta, mutta onneksi sitä ei ole täällä näkynyt. Enää olen vain välillä vähän räkäinen ja ääni on toisinaan käheä. Paranemaan päin siis!

Kaksi kertaa olen käynyt neuvolassakin. Ensin oli virtsassa leukkarit kolmella plussalla, mutta tänään ei ollut pissanäytteessä muuta kuin proteiinit ehkä hieman koholla. Missään vaiheessa ei ole ollut tarvetta viedä labraan näytettä.
Perjantaina menen kuitenkin käymään labrassa. Täytyy ottaa verikokeet alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Viikko sitten hemoglobiini oli 97 ja tänään enää 83, vaikka olenkin syönyt rautaa. Verikokeella tarkistetaan, onko hb oikeasti noin matala ja jos on, saatetaan mulle tiputella sitten suonensisäisesti rautaa. Kauheasti tässä ei enää ole aikaa mitään hemoglobiiniarvoja nostella ennen synnytystä, siksi tuo rautatippa. En vain saa noita arvoja kohoamaan pelkällä ruokavaliolla ja rautavalmisteilla. On kokeiltu vaikka mitä eri valmisteita, niin nestemäisiä kuin pillereitäkin. En ole käyttänyt maitotuotteita niitä ottaessani. Sen sijaan olen lisännyt c-vitamiinia ruokavalioon. Siitä huolimatta arvot vain ei ole nousseet ja mä en enää jaksaisi taistella niiden kanssa.

Kolmessa viikossa olen onnistunut nostamaan painoani yli kaksi kiloa. Mistä lie nekin tulleet ja mihin ne ovat kropassani asettuneet. Nyt on sitten raskaus tuonut tähän mennessä mulle lisäkiloja jo +16kg. Jos en olisi raskaana ja painaisin tämän verran, laskettaisiin mulla olevan ylipainoa. Onneksi, ainakin toivottavasti, tämä on vain väliaikaista.
Verenpaineet ovat pysyneet normaaleina. Olen niitä kotonakin välillä mittaillut. Syke on jatkuvasti korkea ja terveydenhoitajaopiskelija sitä kovin ihmetteli ja kyseli johtuuko se jännityksestä. En minä mitään jännitä, se on ollut korkealla koko raskauden ajan. Leposyke saattaa välillä olla 130 ja sitten jos innostuu enemmän urheilemaan, niin kyllä sitä ollaan jo melkein tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla.

Neuvolan ikivanha ultrauslaite on mennyt rikki. Enää mulla ei ole mahdollisuutta nähdä pikkumiestä ennen synnytystä. Sydänäänet pystytään toki edelleen kuuntelemaan ja ne ovat olleet aivan kunnossa. Käsikopelolla on vatsan päältä koitettu miten vauva on kohdussa ja pää on aina löytynyt hyvin hyvin alhaalta. Ilmeisesti vauva ei ole vielä aivan täysin kiinnittynyt, mutta ei sekään kaukana ole. En tiedä miten siitä voi nauttia, kun viimeisillään raskaana makaa selällään pedillä ja toiset painelevat vatsaa, mutta mä saan siitä niitä kivoja kylmiä väreitä, jotka nostattavat varmaan kaikki vatsakarvat pystyyn. Olisivat pidempäänkin voineet hiplata. Sf-mitta on tällä hetkellä 33cm, viime viikolla taisi olla vielä 31cm.




Raskausviikkoja on tänään siis 37+6, laskettuun on enää kaksi viikkoa. Monet jouluvauvat ovat jo syntyneet ja malttamattomana odotan omaa vuoroani. Malttamattomana odottaa moni muukin ja välillä on raskasta saada päivästä toiseen kyselyjä siitä, joko jotain tapahtuu, vaikka ihan ymmärrettäväähän se onkin, että muut kyselevät. Siitä vaan tulee pieni painostuksen tunne, eikä asiaa auta se, etten vaan voi itse vaikuttaa synnytyksen ajankohtaan millään tavalla. Olen sanonutkin aina, että kyllä mä sitten ilmoitan kun jotain tapahtuu. Joka päivä mä toivon, että tää olisi se päivä, kun lähdetään ajamaan kohti Taysia. Usko siihen, että jotain tapahtuisi ennen laskettua aikaa, alkaa horjua. Mitä pidemmälle päivät etenee, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että yliajalle tässä mennään. Onneksi pääsen huomenna taas psykologin juttusille ja purkamaan tätä turhautumistani. Nyt vain yritetään jaksaa vielä tämä loppuaika. Pian se oma poika on sylissä, vaikka aika tuntuukin niin kovin pitkältä.

Muistuttelen muuten vielä seurailemaan mua tuolla Youtubessa. Jos täällä on hiljaista, on sinne saattanut silti tulla uutta sisältöä. Viimeksi tänään lisäilin uutta videota mun peruskouluajoista, siitä millainen olin ja miltä näytin milläkin luokalla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Muistathan, että julkaisen vain asialliset kommentit :)