Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa?

Voi onko mitään tylsempää kuin se, että täytyisi pysyä paikallaan ja olla tekemättä mitään päivästä toiseen. Tähän asti mä oon aina ajatellut, että enhän mä normaalistikaan tee muuta. Kunhan vaan makoilen ja katselen ohjelmia netistä. Nyt kuitenkin näiden kahden viikon aikana oon huomannut, että teenhän mä muutakin tai ainakin haluaisin kovasti tehdä. Vaikka sairaalasta annettiin vuodelepomääräys, myönnän, että olen siitä kyllä välillä vähän poikennut. Oon käynyt milloin missäkin ja tehnyt kotitöitä. Hulluksi tulisin jos en mitään tekisi. Rankin päivä oli kuitenkin ehkä toissapäivänä. Tampereella olin ja siellähän sitä tuli käveltyä taas ihan mukavasti. Puhelin väitti matkaa kertyneen yhteensä kolmen kilometrin verran. Koskikeskusta kiertäessä, oli pakko jo haeskella istumapaikkaa, sillä selkä ei vain enää kestänyt. Leffateatterissa pitkään paikallaan istuminen tuntui myös hieman ikävältä, enkä Amarillon antimia jaksanut loppuun syödä vaikken ollut koko päivänä ennen sitä syönyt. Yöllä nukuin kyllä kuin tukki, enkä herännyt edes vessaan. Painajaiset kyllä muistivat mua silloinkin, mutta ne ovat kulkeneet elämässäni mukana lähes koko tämän vuoden.

Siskoni luona olen nyt aikaani viettänyt. Täällä olen ollut jo yli viikon ja samalla on tullut tutuksi tämä vauva-arki. Hyvin multa sujuu jo tuttipullosta syöttäminen, vaipan vaihto ja ylipäätään vauvan käsittely. Alussa tuntui, etten osaa pitää pientä vauvaa oikein, saatika vaihtaa hänen asentoaan mun sylissä. Nyt siinäkään ei ole enää mitään ongelmaa. Välillä oon saanut rauhoitella lasta, kun hänellä on syystä tai toisesta mennyt hermot ja tuttipullojakin olen keittänyt. Kylvetystä seurasin sivusta tässä yhtenä päivänä ja ensimmäinen vauvan kyläilyreissu tehtiin eilen. Kyllä tuota pientä ihmettä pitäisi sylissään koko ajan sitä ihanaa vauvan tuoksua haistellen. Okei, joskus se huuto kyllä ottaa korviin.

Itse oon jaksellut kohtalaisesti. Vauva on mitä luultavammin todella alhaalla. Joskus jos on pitkään maannut sängyssä tai istunut, pystyyn nouseminen tuntuu ikävältä. Välillä tulee kunnon kipuaaltoja ihan tuonne alas. Eilen illalla jopa niin kovia, että oli jo pakko vähän hengityksen avulla ja lämpötyynyllä yrittää lievittää sitä kipua. Mikään asento ei oikein tuntunut hyvältä ja kädet nyrkissä yritin vain kestää. Välillä taisi vähän supistellakin. Jonkun aikaa sitä kesti, mutta helpottui kumminkin ja yöni sain nukuttua.
Näköhäiriöstä kärsin myös tällä viikolla. Vasemman puoleinen näkökenttä oli puolet kapeampi kuin oikea ja tästä syystä en nähnyt esimerkiksi vastaan tulevien autojen vasenta puolta ollenkaan enkä ihmisten kasvoista vasenta puolta. Verenpaineet olivat tuolloin aivan normaalit. Päähän tuo alkoi sattumaan jonkun ajan kuluttua ja siihen otin panadolia. Näköhäiriöt kuitenkin loppuivat ehkä noin vajaan tunnin kuluttua niiden alkamisesta, eikä sen jälkeen näössäni ole ollut mitään vikaa.
Joskus heikottaa ja henkeä ahdistaa, mutta sitähän mulla on ollut jo pitkään. Väsymystäkin on ja tänään luokseni saapuikin oikein "mukava" kurkkukipu ja saa nyt nähdä millainen räkätauti tästä vielä kehittyy.
Psyykkisesti alan olemaan jo aika loppu. Varsinkin silloin kun en voi fyysisestikään hyvin. Kovasti yritän vaan mennä pää pystyssä eteenpäin, mutta oikeasti siellä pään sisällä on melkoinen myrsky jatkuvasti. Ei sitä ehkä niin ulospäin huomaa, mutta sisältä olen rikki. Helpolla en ole päässyt minkään suhteen, eikä itkuiltakaan ole vältytty. On vain semmoinen fiilis, että aina kun mun elämässä edes hetken on kaikki hyvin, tulee se nyrkin isku, joka vie sen hyvän mennessään. Taistelua taistelun perään. Miksi se kaikki tulee mulle, miksi niin usein ja kuinka kauan sitä pitää jaksaa? Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni sen? Miksen vaan saisi olla onnellinen, miksei kaikki vaan voisi olla helppoa ja yksinkertaista? Päässä ajatukset on aivan sekaisin ja kysymyksiä täynnä. En jaksaisi enää tätä raskautta, mutta en tunne olevani valmis äitiyteenkään. Entä jos palan loppuun jo nyt? Miten sitten jaksan sen lapsen kanssa.

Mulla oli viime tiistaina neuvola, mutta koin sen melko turhaksi. Oma terveydenhoitajani oli kipeä ja hänen tuuraajalleen, olisi ollut aikalailla hyödyntöntä lähteä avautumaan asioista sen suuremmin. Kunhan nyt katsottiin ne perusjutut; paino, verenpaine ja pissa. Oma painoni olikin sitten hieman laskenut viime neuvolakäynnin jälkeen. Mulla kun kaikki psyykkisesti raskaat asiat heijastuu aina mun fyysiseen hyvinvointiin. Ei pudotus ollut kuin 600g, mutta tässä vaiheessa kun lapsi kuitenkin kasvaa ja kerryttää painoa koko ajan lisää, tuokin painon pudotus tuntuu ihmeelliseltä. Tahallisesti en tietenkään siihen yritä vaikuttaa, mutta oma keho vaan reagoi tällä(kin) tavalla kaikkeen siihen negatiiviseen, mitä elämässä on. Monet supistelut laittaisin myös stressin piikkiin. Välillä pelottaa, kuinka vaarallista se on sikiölle, kun mulla itsellä on stressiä ja murhetta niin valtavasti.
Muutoin kaikki oli kyllä ihan entisellään ja hyvin. Onneksi pääsen nyt tulevana tiistaina uudestaan neuvolaan, tällä kertaa toivottavasti omalle terveydenhoitajalleni ja samana päivänä mulla on neuvolapsykologillekin aika. Lääkäriinkin on aika varmaan lähiaikoina. Viikot kuluvat niin nopeasti, että kai sitä aletaan kohta enemmän miettimään itse synnytystä. Mulla itsellä olisi pieni toive, että se tapahtuisi jo ennen laskettua aikaa. Jos ei se tapahdu itsestään, kyllä mulle käynnistyskin käy vallan hyvin. Ajattelin kuitenkin vielä kirjoittavani erikseen siitä, mitä tulevasta synnytyksestä ajattelen ja mitä siltä toivon jne. joten enempää en vielä tässä halua sitä pohtia.

Tällä hetkellä mennään oikeastaan vaan päivä kerrallaan eteenpäin ja yritetään puskea sen kaiken negatiivisuudenkin läpi. Ehkä mä sit joskus oon ihan supervahva ihminen, jos kerran kaikki mikä ei tapa, vahvistaa!