keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Viikonloppu synnytysvuodeosastolla

Tosiaan, vietin elämäni ensimmäiset päivät sairaalassa potilaana viime viikonloppuna ja nyt onkin aika kertoa tarkemmin, että mitä oikein tapahtui. Samasta aiheesta olen tehnyt myös videon, joten jos et jaksa tai halua lukea, vaan tykkäät mieluummin katsella ja kuunnella, paina itsesi TÄSTÄ kyseiseen videoon.

Aikaisemmin kirjoitinkin supistuksista, joita tuli viime viikon tiistaina, mutta aloitetaan nyt tämä tarina ihan alusta, ihan sieltä tiistaista lähtien. Kertaushan on vain opintojen äiti.
Eli tiistai-iltana, joskus siinä klo 23 aikaan makasin sängyssä ja oli tarkoitus ruveta nukkumaan. Olin kyljelläni kun huomasin omituisen kipuaallon vyöryävän ylleni, ensin alaselkään ja sitten alavatsalle, jonka päätteeksi maha kovettui jalkapalloksi. Eipä tuo kovin mukavalta tuntunut, mutta meni noin minuutissa ohi. Hetken kuluttua sama toistui ja aina muutaman minuutin tauon jälkeen seurasi uusi paine- ja kiristysaalto. Makasin ja odotin niiden loppumista. Kahden aikaan yöllä nämä supistukset alkoivatkin laantua ja pääsin viimein nukkumaan. Heräsin muutaman tunnin päästä ja kello taisi olla puoli kuusi aamulla. Supistukset alkoivat jälleen. Muutaman niitä otettuani vastaan, nousin ja menin juomaan lasillisen vettä. Pidin itseäni hetken liikkeessä ja menin takaisin sänkyyn. Supistuksia tuli vielä muutama ja silloin päätin soittaa heti yhdeksältä neuvolaan.
Sieltä ei vastannutkaan sitten oma terveydenhoitajani. Olin unohtanut, että hän oli vielä lomalla. Hänet korvaava terkkari sitten oli sitä mieltä, että voisin kysyä TAYSin synnytysvastaanotosta neuvoja ja mennä vaikka näytille. Niimpä otin yhteyttä sinne ja kerroin yöllisistä supisteluista. He olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei mitään hätää ole, koska supistukset olivat lähteneet itsestään. Ei ollut siis tarvetta lähteä käymään näytillä.
Keskiviikko ja torstai sujuivat ihan normaalisti. Joitain satunnaisia harjoitussupistuksia tuli, mutta säännöllisiksi ne eivät yltyneet. Mitään ihmeellisimpiä kipujakaan ei ollut ja elin normaalia elämää. Aika pitkälti kuitenkin vain lepäilin, mutta välillä siivoilin jotain pientä. Torstaina olin jälleen menossa nukkumaan. Kello taisi taas olla lähempänä yhtätoista kun säännölliset supistukset alkoivat. Latasin mielenkiinnosta supistuslaskurin puhelimeen ja aloin kellottamaan supistuksia. Niitä tuli 5-2 minuutin välein ja kestivät minuutista kahteen kerrallaan. Sovellus kysyi aina asteikolla 1-5, kuinka kipeä supistus oli ja lähes kaikille annoin arvosanaksi 3. Kellotin supistuksia 1½ tuntia, kunnes päätin soittaa synnytysvastaanottoon. Kerroin keskiviikkoöisistä supisteluista ja siitä kuinka niitä tulee jälleen ja ovat hivenen kipeämpiä ja pidempikestoisia kuin viimeksi. Heti kysyivät tietenkin, että olinko ottanut särkylääkettä. Jonkin verran terveydenhuoltoalaa seuranneena, olen oppinut liioittelemaan, jopa valehtelemaan ja sanoin ottaneeni tunti sitten 1g Panadolin, vaikka oikeasti en ollut ottanut yhtään mitään. Kysyivät myös, onko pissavaivoja, mutta eipä ollut. Hetken aikaa kätilön kanssa juteltuani hän neuvoi lähtemään heille päin, koska enhän minä itse sitä näe, aiheuttavatko supistukset jotain kohdunsuulla vai ei. Ohjeistukseksi sain ottaa mukaan omat hygieniatarvikkeet ja sisäkengät, jos vaikka joutuisinkin jäämään osastolle.
Siinä seisoin yön pimeydessä, kylmyydestä täristen (kyllä, puhuin puhelua ulkona) ja mietin, että onkohan tämä nyt ihan turhaa. Ei mua enää sattunut oikeastaan yhtään ja kaiken lisäksi olin vielä valehdellut siitä särkylääkkeestä. Hävetti mennä herättämään toista ja käskeä lähtemään keskellä yötä Tampereelle. Mitään kiirettä ei ollut, mutta siinä pikkuhiljaa kun toinen heräili, itse pakkasin laukkuun deodorantin, hammasharjan ja laturin puhelimelle. Puin jotain ensimmäisenä vastaan tullutta päälleni, heitin pipon päähän sotkuisen tukkani peitoksi ja sitten sitä jo lähdettiinkin. Vielä eteisessä sanoin, että varmaan on ihan turha käynti ja ei siellä mene kuin hetki, pian tullaan jo takaisin!

Kolmen aikaan yöllä saavuttiin perille synnytysvastaanottoon. Kätilö otti neuvolakortin ja teki pientä esihaastattelua. Pissanäytteen sain antaa samantien, jonka jälkeen mut laitettiin käyrille. Kuumemittarinkin sain kainaloon, mutta kuumetta ei ollut. Parinkymmenen minuutin käyrillä olemisen jälkeen, kätilö kysyi tunsinko supistuksia. En oikein osannut sanoa juuta enkä jaata, sillä jo pelkät remmit vatsani ympärillä aiheuttivat pientä kiristystä. Päivystävälle lääkärille pääsin pian sen jälkeen ja hän teki sisätutkimuksen, otti streptokokkinäytteen ja ultrasi. Tutkimuksen aikana hän ei hirveästi löydöistään kertonut. Vauvan painoksi totesi noin 1700g ja kertoi tämän olevan pää alaspäin. Muutaman minuutin tutkailtuaan, sain pukea vaatteet ja lääkäri otti puhelimen käteen. Puhelun aikana hän kertoi jollekkin, että ulkosuu on sormelle auki ja vauva painaa päällään alaspäin niin, että kohdunkaula lyhenee neljästä senttimetristä viiteentoista milliin. Sain tuomion jäädä osastolle. Silloin iski pieni pakokauhu ja kammoksuin ajatusta jäädä sinne, hyvä etten heti siinä lääkärin edessä alkanut itkemään. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja lääkäri kertoi mitä tapahtuu. Saisin kortisonipistoksen vauvan keuhkojen kehittymistä varten ja mut saatettaisiin pian synnytysvuodeosasto 4a:lle, jossa viettäisin koko viikonlopun. Kätilö tuli lääkärin huoneeseen, ohjasi mut samalle pedille makaamaan, jossa olin ollut käyrilläkin ja sanoi hetken päästä tulevansa kortisonipistoksen kanssa. Hänen poistuttuaan, tuli pieni itku. En ollut varautunut tämmöiseen, koko reissun piti olla turha ja nopea! En oikein tainnut edes ymmärtää koko tilannetta. Kortisonipistos tuntui ikävältä ja lonkkaan sattui. Kello oli jo lähemäpänä viittä, kun astuin synnytysvuodeosaston ovista sisään, sain sairaalavaatteet ja pääsin huoneeseen 9 sänkyyn "nukkumaan". Meni pari tuntia ennen kuin sain unta ja sitten jo olikin aamupala.

Aamupalan tultua, tuli myös verikokeen ottaja. Sinne lähti pari putkea verta ja heti perään tuli kaksi kätilöä kertomaan, mitä on tiedossa. Lääkäri tulisi hakemaan mut tarkastukseen kun ehtii ja jos ennen sitä ilmaantuu jotain, saisin sängyn vieressä olevaa nappia painamalla hoitajan luokseni. Siinä söin rauhassa aamupalaa, olin sen jälkeen hetken käyrillä, jonka jälkeen nukuin tunnin verran. Viestejä sateli puhelimeen, joihin vastailin ja äitinikin siinä soitti. Lounasaika oli kahdeltatoista ja sitä ennen pysyin visusti vuoteessa. Pissalla kävin kyllä, sen verran sain olla liikkeellä. Juuri ennen lounasta, supistukset alkoivat taas säännöllisinä. Kutsuin hoitajan, joka pisti käsivarteeni Bricanylia eli supistusten estolääkettä. Enpä olisi uskonut, että se voisi niin paljon kirvellä! Pari minuuttia pistoksen jälkeen, sydän hakkasi miljoonaa ja kädet tärisivät hulluna. Syke oli omien laskujeni mukaan n. 130 eikä lounaalla tarjottu riisi tahtonut millään pysyä haarukassa, kun käsi tärisi niin paljon. Supistukset kyllä alkoivat hävitä. Syötyäni loppuun, tai ainakin melkein loppuun, tuli lääkäri ja kävelin hänen perässään tutkimushuoneeseen.
Lääkäri haastatteli taas mua ja kerroin saaneeni äskettäin jonkun pistoksen supistuksiin. Sain myös kerrata hänelle yölliset tapahtumat, kunnes oli aika taas nousta tutkimuspöydälle. Vähän jännitti, minkälaista on olla miesgynekologin käsissä, mutta ihme kyllä, oli paljon kivuttomampaa mitä yleensä naisgynekologien kanssa. Tilanne oli kuitenkin kaikin puolin korjaantunut. Paikat olivat kiinteät ja suljetut ja kohdunkaulaa noin kolme senttiä jäljellä. Poika liikkui iloisesti ja voi hyvin. Kohdunsuulta otettiin myös pari näytettä, joiden mukaan ei olisi riskiä sille, että lapsi syntyisi seuraavan kahden viikon aikana. Lääkäri ei nähnyt tilanteessani enää mitään poikkeavaa, mutta koska toinen kortisonipistos täytyi antaa 24 tunnin kuluttua ensimmäisestä, oli mun jäätävä vielä ainakin yhdeksi yöksi osastolle. Sain täydet liikkumisluvat ja lääkäri kehoittikin liikkumaan, jotta nähtäisiin vaikuttaako rasitus tilanteeseeni jotenkin. Osastolta saisin poistua, mutta en yksin. Sairaslomapaperin lääkäri kirjoitti äitiysloman alkuun asti.



Perjantaipäivä menikin siinä sitten ihan leppoisasti. Ystäviä oli mun seurana ja kävin heidän kanssaan kävelemässä pitkin TAYSia. Välillä puhuin puhelimessa, välillä viestittelin vähän jokaisen kanssa ja illalla avasin läppärin, joka mulle oli osastolle tuotu ajanvietteeksi. Olin ihan hyvillä mielin ja vaikka muut olivat kovin huolissaan musta ja vauvasta, niin itse en osannut vielä olla. Olin nukkunut niin vähän, ettei järjen juoksu vielä sillä tavalla sujunut. Illalla olinkin sitten todella väsynyt ja odotin nukkuvani hyvin. Kuitenkin jälleen yhdentoista aikaan, alkoi supistella. Sain uuden Bricanyl-pistoksen ja 400g Buranan. Vaikka tuo pistos aiheutti taas mukavat tykytykset ja tärinät, pääsin uneen melko pian. Heräilin parin tunnin välein. Milloin siihen, että olin hiestä märkä, milloin pissahätään tai ihan muuten vaan. Klo 4:40 kätilö tuli pistämään toisen kortisonipiikin. Siihenhän olikin oikein mukava herätä, mutta koko toimenpide oli nopeasti ohi ja pääsin jatkamaan uniani.

Lauantaina alkoi sitten ajatuskin pikkuhiljaa kulkea pääkopassa. Kaikki oli fyysisesti aivan kunnossa, mutta henkinen puoli vähän tökki. Lääkäri antoi luvan kotiutua, mutta puhuin tuntemuksistani kätilön kanssa. Pelkäsin perjantaiöisen tilanteen toistuvan ja jännitin pitkää välimatkaa kodin ja sairaalan välillä. Kätilön kanssa sitten sovimme, että kotiudun sunnuntaina päivällä, sillä mitään kiirettä ei ollut. Tilannetta seurailtaisiin ja saisin rauhassa levätä vielä osastolla. Tämä helpottikin oloani kummasti. Päivä oli pitkä, mutta pari ystävää kävivät taas moikkaamassa ja muuten olinkin tietokoneella. Supistuksia tuli aina silloin tällöin ja alaselkää särki, mutta säännöllisiksi ne eivät yltyneet. Sain särkylääkettä, joka tosin ei auttanut, mutta ei siitä haittaakaan ollut. Päivä vaihtui yöksi ja tällä kertaa sain nukkua yön ilman ylimääräisiä herätyksiä piikkien pistämistä varten. Hiestä märät lakanat ja paita tosin herättivät pariinkin kertaan.

Yöstä selvittyäni, koitti sunnuntai, eikä supistuksia tullut. Toivoin vielä pääseväni lääkärintarkastukseen ennen kotiin lähtöä ja tämä toiveeni toteutettiin. Tilanne oli edelleen hyvä. Paikat olivat kiinni ja kiinteät, kohdunkaulaa jäljellä 3,3cm. Lääkäri antoi vielä ohjeistuksen, miten kotona pitäisi olla. Raskausviikon 34 täyttymiseen saakka, tulisi pysyä vuodelevossa. Suihkussa ja vessassa saa käydä. Pienet kävelylenkit ovat sallittuja, mutta istumaan olisi hyvä päästä aina välillä sen kävelylenkinkin aikana. Mieluummin pitäisi maata kuin istua ja kaikki ylimääräinen rasitus tulee jättää pois. Joku muu saisi nyt hoitaa kotityöt. Tänään onkin rv 32+0, joten kaksi viikkoa on vuodelepoa jäljellä. Sen jälkeen saan olla normaalisti, eikä vauvan syntymää enää estellä, jos hän sieltä lähtisi tulemaan. Nämä pari viikkoa olen siis muiden apujen varassa, enkä yksin paljoa ole. Siskon luo olisi tarkoitus mennä majailemaan. Vähän kyllä ottaa päähän, kun ei mitään saa tehdä, mutta minkäs teet. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee jatkossa hyvin.

Ei sitä vaan aina välttämättä edes huomaa, kun jotain tapahtuu. Sanoin koko TAYSiin lähdön olevan turha ja yhtäkkiä sitä oltiinkin sitten osastolla kortisonipiikit kankussa. Ei se aina vaan mene niin, että lapsivedet hulahtaa tai supistukset ovat järkyttäviä ja sitten vasta mennään. Joskus riittää pienempikin vaiva ja sitten onkin jo kiire. Onneksi menin, vaikka vähän epäröinkin sitä lähtemistä.

6 kommenttia:

  1. Huhhuh! Johan on taas tapahtunut <3. Voimia ja jaksuhaleja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Vähän jännitystä elämään :D

      Poista
    2. on kyllä jännitystä o_O.
      Kyllä, kun itse luin tekstiä, niin mietin, että entä jos omalle kohdalle kävisi.. täälläpäin ois kyllä kaikki hukassa XD. Ja sitten iskisi stressi, mites lapset yms, kun isännällä nyt työt niin, ettei pystyisi poissakaan olemaan.

      Nyt pidät pientä puhuttelua masuasukille, että pitää olla viel kiltisti muutama vko :)

      Poista
    3. No joo, täytyy pitää :D Toivottavasti teilläkin sujuu kaikki mutkitta :)

      Poista
    4. tsemppiä ja jaksuhalit. joko lapsi on syntyny?

      Poista
    5. Kiitos :) Vielä on poika malttanut olla syntymättä :)

      Poista

Muistathan, että julkaisen vain asialliset kommentit :)