Ei sittenkään vauva-arkea yksiössä

Mä mietin pitkään, että kirjoitanko mä viime aikoina tapahtuneista asioista monta eri postausta, vai kerronko mä niistä kaikista tässä yhdessä ja samassa, mutta koska tein jo youtubeen videon, missä näistä asioista puhun, päädyin tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tosin yhdestä aiheesta aion tehdä aivan oman juttunsa ja se koskee vain ja ainoastaan tilannetta lapsen isän kanssa. Siinä on tullut muutoksia, mutta kerron siitä enemmän sitten seuraavassa postauksessa.

Aloitetaan vaikka niistä asioista, jotka eniten liittyvät tähän raskauteen (kyllä, yhdessä kasassa ollaan edelleen). Raskausviikko 34 tuli täyteen viime keskiviikkona ja sehän tarkoitti sitä, että saan elää taas normaalia elämää, voinnin mukaan tietenkin. Enää ei tarvitse kuitenkaan enää vain maata sängyssä, välttää istumista tai olla tekemättä mitään ylimääräistä. Niimpä tuolloin keskiviikkona lähdinkin tulevan kummityttöni kanssa aivan kaksin vaunulenkille ja oli kyllä todella kivaa. Toinen tuhisi peittojen alla tyytyväisenä ja itse sain raitista ilmaa. Olihan se nyt hienoa päästä vaunuilemaan jo hieman etukäteen. Mulle tuli sellainen fiilis, että ehkä sitä tuleekin helpommin lähdettyä lenkille niiden vaunujen kanssa. Lenkin aikana tuli harjoitussupistuksia ja välillä oli pakko hidastaa tahtia, mutta eiköhän tuo ole aivan normaalia tässä vaiheessa. Supistuksia tulee muutenkin päivittäin, olin sitten levossa tai imurin kanssa heilumassa. Heikottaa alkaa edelleen helposti, kun jotain "urheilee".


Viime aikoina vauvan liikkeet ovat alkaneet ahdistamaan. Tuntuu, ettei hän vain mahdu olemaan tuolla, kun vähän väliä on jalat mun kylkiluissa, pää pyörii todella alhaalla ja hänen hikkansakin tuntuu ilkeältä. Monesti täytyy olla puoli-istuvassa asennossa tai olla kokonaan makuuasennossa, jotta mun olisi helpompi olla. Toiset sanovat, että tässä vaiheessa pitäisi jotain liikelaskentaa tehdä päivittäin, mutta itse en ole sellaiseen ryhtynyt. Sen verran poika tuolla pistää menemään, ettei ole epäilystäkään siitä, liikkuuko hän tarpeeksi vai ei. Tottakai välillä on hiljaisempaa, kun on unien aika. Nyt oon havainnut myös sen, että aikalailla joka kerta kun itse herään yöllä, herää poikakin. Tai sitten olenkin herännyt juuri niihin liikkeisiin ja virtsarakkoon kohdistuviin iskuihin.

Monesti oon nyt ollut kovinkin väsynyt. Joinakin päivinä oon vaan jäänyt sinne sänkyyn ja saattanut nukkua paritkin päiväunet, enkä siltikään ole jaksanut tehdä mitään. Ehkä se kuitenkin on ihan sallittua nukkua vielä kun voi. Hemoglobiini ei ole lähtenyt laskuun, vaikken nyt reilu kahteen viikkoon ole lisärautaa syönytkään. Oli pakko saada mahantoiminta kuntoon tässä välillä, kun ne edelliset rautapillerit sai kyllä aivan kaiken toiminnan lakkaamaan. Nyt mulla on kahdenlaisia rautavalmisteita valmiina käyttöön ja niiden pitäisi olla vatsaystävällisiä. Tällä hetkellä hemoglobiini on siis 111, mutta terkkarin mukaan olisi ihan hyvä saada sitä vielä ylöspäin.

Nyt oon siis käynyt ja käyn jatkossakin viikon välein neuvolassa. Edellisessä neuvolassa, eli viime tiistaina havaittiin virtsanäytteessä proteiinia. Verenpaineet olivat kuitenkin kunnossa eikä mulla turvotuksiakaan ole, joten vielä ei tarvitse olla aivan huolissaan sen suhteen, kehkeytyykö mulle vielä raskausmyrkytyskin. Koska aiemmin mulla oli näköhäiriöitä, käski terkkari ottaa heti häneen yhteyttä, jos niitä vielä ilmenee. Eilen mittasin itse kotona verenpainetta ja se oli edelleen hyvä, eikä näköhäiriöitäkään ole ollut. Huomenna onkin uusi neuvola ja siellä sitten näkee, löytyykö sitä proteiinia vielä vai ei.

Sitten voisimmekin siirtyä niihin vähemmän raskauteen liittyviin asioihin. Aloitetaan isoimmasta asiasta ja se koskee mun ja vauvan asumiskuvioita. Äiti ehdotti tuossa joku aika takaperin, että jospa me vauvan kanssa asuttaisiinkin siinä kotona, mun vanhempien luona. Ei tarvitsisi kuin rakentaa väliseinä talon puoliväliin ja ulko-ovi toiseen päähän taloa, jotta saisin sitten sen oman rauhan. Eihän tuo yhtään hassummalta kuulostanut, joten tuumasta pistettiin heti toimeen. Väliseinä rakennettiin jo, tapettia laitetaan seinään seuraavaksi ja sitten aloitetaankin tavaroiden siirtäminen. Puolet talosta jää siis mun, vauvan ja pikkuveljeni käyttöön. Veli saa oman huoneen ja me vauvan kanssa oma, talon koko suurin huone, johon myös tehdään se toinen uloskäynti. Samalle puolelle taloa jää vielä pätkä vanhaa käytäväosuutta, joka toimii kolmantena huoneena. Väliseinässä on ovi, josta pääsee sitten sinne talon toiselle puolelle, josta löytyy mm. keittiö ja vessa.
Nyt ei tarvitse enää niin paljon miettiä, miten selviän vauva-arjesta, kun siinä seinän toisella puolella on ne auttavat kädet. Autot ovat helpommin lainattavissa ja tilaakin enemmän. Mutta koska ei voi etukäteen tietää, miten se asuminen siellä vanhempien luona lähtee rullaamaan, en luovu yksiöstäni, ainakaan vielä. Jos alkaakin ahdistamaan, niin sinne pääsee sitten aina kun haluaa. Ja vaikka mua ei ahdistaisikaan, niin jos se ahdistus iskeekin jollekin toiselle, niin siinäkin tapauksessa voi sitten sinne mennä hermolomalle, kuka sen tarpeessa ikinä onkaan.
Aikamoisella kiireellä tuo projekti täytyy nyt saada alta pois, sillä laskettuun on enää viisi viikkoa aikaa. Mä kuitenkin uskon, että me saadaan kaikki järjestettyä ajoissa. Saa nähdä mitä se meidän teini siihen sanoo, kun seinän toisella puolella majailee ajoittain itkevä pikkuihminen. Kyllä me aika helposti saadaan kärhämää aikaan välillemme, kun tuollaiset 14 vuotiaat tuntuu ottavan itseensä melkein kaikesta ja kiukkuisia ollaan, vaikkei siihen mitään erityistä syytäkään olisi. Toivotaan kuitenkin, että niitä ristiriitatilanteita tulisi mahdollisimman vähän.



Mua harmittaa kun kaikki mun tilaajat, seuraajat, mitä ikinä olettekaan, olette olleet niin aktiivisia varsinkin Youtubessa ja Snapchatissa, mutta sitten itse en ole samaan kyennyt. Täällä siskon luona ovat kuvaushetket olleet vähissä, sillä vauvan itku taustaäänenä ei ehkä ole kovin kiva juttu. Tietysti mun puhelinkin hajosi niin, etten ole sen vuoksi pystynyt snäppäilemään. Se oli ihan varmasti joku kirous! Samantien kun nostin autoon uuden tietokoneeni, jäi puhelin auton oven väliin ja meni palasiksi. Voin sanoa, että kyllä huusin, kirosin, raivosin ja itkin. Vastahan mä sen puhelimen hankin. Tunnustan olevani puhelinriippuvainen ja ehkä senkin takia tuo pisti kiukuttamaan niinkin paljon. Ärsyttää mua edelleen, mutta yritän jotenkin päästä tuosta menetyksestä yli. Uuden puhelimen tietysti hommasin, pakkohan se oli, mutta olen siihen tosi pettynyt. Samsung Galaxy S6 Edgestä siirtyminen Honor 7 Liteen, ei ole ollut mitenkään mieluisaa. Kameran laatu huononi erittäin paljon, samoin äänentoisto. Sovellukset, varsinkaan snapchat ei toimi normaalisti ja kosketustakin tuo Honor vaatii paljon enemmän, jotta sillä jotain voi kirjoittaa. Voi kyllä siinä vanhassa oli kaikki parempaa... Hinnassakin se tietysti näkyy. Yritän keksiä asialle ratkaisua, mutta siinä voi kulua tovi. Snäpissä mua ei siis toistaiseksi hirveästi näy, mutta tätä blogia yritän ylläpitää parhaani mukaan ja samoin tehdä videoita. Niiden parissa saa aikaakin kulutettua ja sitä mulla tuntuu välillä olevan aivan liikaa.

Nyt on siis tiedossa pientä pintaremonttia, ahkeraa muuttamista sekä neuvolaseurantaa kerran viikossa ja me palataan asiaan täällä blogissa seuraavaksi isäjuttujen parissa! Sen verran voin paljastaa, että näin tuota ihmistä eilen lähes viiden kuukauden tauon jälkeen, jonka aikana ei ollut minkäänlaista yhteydenpitoa...

2 kommenttia

  1. Anonyymi2/11/16

    Moi! löysin blogisi ja youtube kanavasi pari päivää sitten.
    Tykkään !! Minulla on sinua noin viikkoa aikaisemmin laskettu aika. :) On kiva lukea blogiasi ja katsoa videoitasi ja on helppo samaistua ajatuksiisi. Odotin esikoistani myös yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! :) Onnea sullekin, ei ole enää paljoa aikaa jäljellä itse h-hetkeen ;)

      Poista

Muistathan, että julkaisen vain asialliset kommentit :)