lauantai 3. syyskuuta 2016

Tunnen olevani vankilassa

Heräsin tänään aamulla ja ulkona paistoi ihanasti aurinko. Sänkyyn jääminen houkutteli hieman, mutta sään vuoksi nousin ylös ja pesin eiliseltä jääneet meikit pois kasvoiltani. Olisi kiva tehdä jotain tai mennä jonnekkin. En kuitenkaan tiennyt mitä sitä keksisi, joten suunnitellessani tulevaa päivää, siistiydyin ja söin runsaan aamupalan. Valmistauduin siihen, että poistuisin kotoa ihmisten ilmoille. Pohdin erilaisia vaihtoehtoja ja mitä enemmän pohdin, sitä yksinäisemmäksi itseni tunsin ja alkoi ahdistamaan. Tuli tunne, että olen jumissa yksin pienessä yksiössäni.

Asun yksin. Ei ole ketään, joka toisi ääntä tähän asuntoon, ei ketään kenelle jutella, ei ketään jolle ehdottaa, että mentäisiinkö tai tehtäisiinkö jotain. Kukaan muu ei minun lisäkseni tee ruokaa ja minäkin teen sitä vain itselleni. Kukaan ei syö kanssani ja parisänky on kokonaan vain mun käytettävissäni. Ei ole ketään, jota odottaisin kotiin, eikä ketään, jonka eteen voisin tehdä jotain, esimerkiksi valmistaa aamupalan tai laittaa pestyt vaatteet kaappiin. Kotona vallitsee hiljaisuus ja välillä tuntuu kuin kello olisi pysähtynyt. Istun monta tuntia päivästä toiseen samassa paikassa ja rikosohjelmat ovat ainoita, jotka joskus rikkovat vallitsevan hiljaisuuden. Kun teen ruokaa, kukaan ei kehu sitä hyväksi. Kun siivoan, kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei auta kotitöissä. Itse on vietävä roskat, tiskattava tiskit, pestävä lattiat ja imuroitava. Jos mua sattuu jonnekkin, kukaan ei lohduta tai yritä tehdä oloani helpommaksi. On pärjättävä yksin. Kaikesta on suoriuduttava yksin. Kotona ei ole ketään, jolta voisi pyytää apua.

Jos tarvitsen apua, mun on turvauduttava vanhempiin tai sisaruksiin. Ja mua ärsyttää pyytää apua. Siksi teen mahdollisimman paljon itse ja jos en johonkin pysty, se jää tekemättä. Viime aikoina vastaan on tullut aina vain enemmän tilanteita, joissa olisin tarvinnut apua. En vain haluaisi vaikuttaa avuttomalta ja monesti tulee tunne, että vähänkö olisi tyhmää tälläisen asian takia vaivata muita. Normaalisti ehkä saisinkin monet asiat hoidettua, mutta mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä enemmän se on vienyt multa normaalia toimintakykyä. Kyllä mä tarvitsisin apua jo pelkästään kenkien laitossa. En edes taivu enää mihinkään. Oon niin lyhyt, etten yletä minnekkään. Aina pitää ottaa tuoli ja kiipeillä millon missäkin. Hyvä jos yletän tiskit tiskaamaan kun maha tulee tielle. Eikä se naurata. Mutta eipä niitä kukaan muukaan tiskaa. Vessan lavuaarikin on varmaan jollekkin kääpiölle tehty. Vaikka itsekin olen vain 158cm pitkä, en kykene enää kumartumaan niin alas, että kasvojen pesu olisi helppoa. Suihkussa joudun käymään kylpyammeessa. Se ei ole kääpiölle tehty. Sieltähän onkin kiva yrittää laidan yli kiipeillä pois ja varoa liukastumasta tai kompastumasta. Silti kukaan ei tule antamaan apua, jotta pääsisin sieltä turvallisesti pois. Yksi suuri ongelma on ruokakaupassa käyminen tai ihan missä vain asioiminen. Mun kävely on hyvin rajoittunutta. Vauhti on äärimmäisen hidasta ja matkojen on oltava lyhyitä. Siltikin maha menee usein kivikovaksi ja tulee paineen tunnetta (harkkasupistuksia?). Alaselkä ilmoittaa olemassa olostaan hyvin herkästi. Autoahan mulla ei ole, joten omin jaloin on pärjättävä. Ruokaostoksien kantaminen onkin se suurin haaste. Kovin montaa tuotetta ei tarvitse ostaa, kun kauppakassista tulee jo tuskallisen painava kävellen kannettavaksi kotiin asti. Siksipä en voikkaan tehdä niin, että ostaisin koko viikon ruokatarvikkeet kerralla. En ikinä saa niitä kotiin. Sitten kun joudun ostamaan vain vähän kerrallaan, joka välillä tuntuu olevan mahdottomuus, joudun ravaamaan hyvin usein siellä kaupassa ja kantamaan niitä kauppakasseja. Joskus sitä haluaisi päästä tekemään muitakin ostoksia. Kävelymatkan päässä on vain ruokakauppa, osuuspankki, kukkakauppa, kirjasto ja kirpputori. Entä sitten jos haluan jotain tiettyä asiaa, eikä sitä löydy lähikaupasta. Aika monta kilometriä pitäisi kävellä, jotta pääsisi isompaan puljuun ja tällä hetkellä omin jaloin niin pitkä matka kuljettavaksi, on mahdottomuus. Isällä on auto ja niin on äidilläkin. Ne vaan sijaitsevat aina semmoisen matkan päässä, etten kävellen niitä enää hae, elleivät he ole niillä töissä. Viikolla huomasin, että isänkin työpaikalle alkaa olla kävellen jo liian pitkä matka. Äiti menee usein kävellen töihin, jolloin auto on monen kilometrin päässä. Eikä musta ole siihen, että soittaisin heille "Voisitko tulla hakemaan mut, tarvitsisin autoa. Voitaisiinko mennä sinne, tänne ja tuonne?". En halua olla vaivaksi ja sen lisäksi, ei mulla ole varaa maksaa kalliita bensoja, jotka tuhlaisin autoa käyttäessäni. Eikä kukaan varmasti halua lähteä minnekkään kovin kauas vaan sen takia, että mä haluan niin. Enkä voi olettaa aina saavani autoa lainaan.

Mä en pidä tästä paikkakunnasta. En oo koskaan pitänyt. Syy sille on se, että kaikki tuntee kaikki, eikä täältä pääse pois, jos ei omista autoa. Täällä ei ole mitään, ihmiset ovat välillä hyvinkin kapeakatseista porukkaa ja tunnelma on koko ajan painostava. Eikä mulla ole täällä edes ystäviä. Ei sellaisia kenen kanssa voisi viettää aikaa. Niitä ystäviä oli kaksi kun tänne muutin takaisin. Nyt toinen muutti Tampereelle ja opiskelee siellä. Toinen toki asuu aivan tuossa vieressä, mutta viime aikoina olen aivan tietoisesti välttänyt hänen seuraansa. Hän on eri sukupuolta kuin minä ja mä oon totaalisen kyllästynyt siihen, mitä muut hänestä ja meidän ystävyydestä ajattelee. En jaksa epäilyjä siitä, että meillä olisi jotain ystävyyttä enemmän, enkä jaksa sitä, että aina kun kirjoitan viestiä jollekkin, sen epäillään olevan hänelle. Kysellään, että koska alamme seurustelemaan ja koska me nähdään ja plaaplaaplaa. Sitä päivää, rakkaat toverit, ei tule. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että vaikka kuinka toisella olisi vehkeet housuissa, se ei tarkoita sitä, että taustalla olisi romanttisia ajatuksia. Joka kerta mä ärähdän kun sitä epäillään ja silti, sitä epäillään aina vain uudestaan ja uudestaan. Jotkut jopa ovat kuvitelleet, että tämä tuleva lapsi olisi tämän mun ystävän! Arvatkaa kiinnostaako siinä vaiheessa paljon pitää ystävyyttä yllä. Se tuntuu kielletyltä ja vaikka mun ei todellakaan pitäisi, mä pidän etäisyyttä kyseiseen ihmiseen. Enkä edes ole kertonut tätä hänelle. Tiedän, että hän lukee tämän, joten sulle, hyvä ystäväni: Anteeksi. Nyt en vain pysty pitämään yhteyttä ja tarvitsen välimatkaa. Mä tiedän, että sä ymmärrät ja annat mulle sen mitä tarvitsen. Tunnen pettäväni sut jotenkin tän takia, mutta mä oon tosi pahoillani. Mun voimat ei vaan riitä. Susta tulee hyvä kummisetä mun pojalle ja mä oon kiitollinen siitä, että jaksat olla mun ystävä aina, vaikka välillä se ei olekaan helppoa.

Ja te muut tämän pitäjän ihmiset. Eikö omassa elämässänne ole mitään sisältöä ja siksi pitää niin kovasti puuttua aina muiden elämään ja juoruta minkä ehtii? Kannattaisi varmaan vähäksi aikaa mennä tuonne maailmalle. Johan saattaisi silmät aueta ja maailmankuva avartua. Mä olin itsekin ennen se, joka juorusi ja tuomitsi. Vaan kyllä teki hyvää olla maailmalla hetki. Eipä tee enää mieli juoruta eikä arvostella ketään. Jokainen elää omaa elämäänsä, tekee itse omat valintansa ja that's it. Mitä se kenellekkään muulle kuuluu.

Mulla on koko ajan sellainen olo, että haluan vaan pois täältä. Henki kulkee vasta, kun on päässyt vähintään 50km päähän. Vasta sitten tulee sellainen rauhoittunut olo ja mieli on paljon valoisampi. Voi jopa hymyillä vastaan tuleville ihmisille. Ja nyt, mä en pääse täältä mihinkään. Välillä tuntuu kuin olisin vankilassa. En vain pääse liikkumaan täältä, ei ole ketään jonka kanssa tekisi jotain, kun ystävät ovat kaukana ja jos olisi jotain mitä haluaisin tehdä, vastaan tulee aina joko raha, matkan pituus tai se, etten vaan pysty tekemään jotain.

Mulla ei ole mitään säännöllisiä rutiineja. Mulla ei päivisin mitään muuta olekaan, kuin aikaa. Tuijotan kelloa päivät pitkät ja yritän keksiä tekemistä, jota ei vaan löydy. Siivotakkaan ei voi loputtomiin ja kotoa en kovin kauas kävellen pääse. Niimpä mä vaan istun tietokoneella koko päivän. Katson Viaplayta, kirjoitan blogia tai selaan Youtubea. Välillä syön, käyn vessassa ja nukun. Tämä sama toistuu joka päivä, aina vaan uudestaan ja uudestaan. Joskus, huom. JOSKUS, siihen tekee poikkeuksen neuvolakäynti tai psykologi ja se onkin onnen päivä. Suunnattoman iloiseksi mut tekee myös se, jos joku pyytää mua jonnekkin. Mitä kauemmas täältä, sen parempi.

Tänään mun päivä oli tällainen: Tajusin veljeni olevan ainoa mahdollinen seuran pitäjä ja kysyin häntä kaverikseni. "Kaveri tulee käymään", sain vastaukseksi, joten se meni siinä. Yksin jälleen pitäisi jotain tehdä. Jossain voisi lähteä käymään. Sitten tajusin, etten saa autoa luokseni millään. Se siitä. Kävellen en pitkälle kipitä. Luovutin. Tämänkin päivän viettäisin yksin kotona neljän seinän sisällä tietokoneen kanssa. Tunnit kului ja mua alkoi vaan ahdistamaan. Ryhdyin lohtusyöjäksi. Kävelin kauppaan hakemaan kaikkea, mistä neuvolassa tulisi sanomista. Matkalla melkein itkin, kun ajattelin kuinka yksinäinen ja jumissa olenkaan. Jäin kadulle seisomaan ja katsomaan ohi kulkevaa tavarajunaa. Mietin mielessäni, kuinka ihanaa olisi vain hypätä sen kyytiin ja matkata pois. Vasta kun juna hävisi näkyvistä, jatkoin matkaani. Kävelin lyhyitä ja hitaita askelia. Tuijotin vain tiellä olevia kiviä ja risuja ja pohdin, koskahan mahdan päästä täältä taas pois. Mä olen täällä vain sen ihmisen vuoksi, jota kannan sisälläni. Vain siksi, että mun perhe on täällä ja en olisi ihan yksin, kun lapsi syntyy. Silti mä pelkään, että kun hän on syntynyt, me jumiudumme kotiin aivan kahdestaan. Jos ei musta ole nytkään pyytämään apua, miten musta olisi silloinkaan. En vain osaa ottaa sitä puhelinta käteen ja soittaa. Sen avun pitäisi olla siinä samassa tilassa. Avun pyytäminen onkin taito, joka mun pitäisi opetella. Pitäisi opetella päästämään irti siitä ajatuksesta, että olen vain avuton yksilö ja muiden vaivoina.

Jotkut ihmettelivät sitä kun olin lähes kuukauden pois kotoa. Tässä syy, miksi olin pois. Mulla ei ole mitään syytä olla kotona. Oon täällä vain, jos mulla on jotain sovittuja tapaamisia. Kaiken sen ajan, kun mun ei ole pakko olla täällä, oon Vammalassa. Siellä mun ei tarvitse olla koko aikaa yksin ja joskus mulla on käytettävissäni jopa auto, jolla pääseekin jonnekin. Kovin usein mun ei tarvitse yrittää kävellen kulkea. Siellä on enemmän ihmisiä, eikä siellä kaikki tunne mua. Mä voin kulkea keskustassa ilman, että kaikki vastaan tulevat tietäisivät mun taustoja. Paikka on isompi ja monipuolisempi. Jos tarvitsee päästä vielä isommille mestoille, pääsee autolla Tampereelle puolet lyhyemmässä ajassa kuin täältä Vilppulasta. Vammalassa mun ruokaa syövät muutkin ihmiset ja kehuvat sitä hyväksi. Siivoan, mutta en vain itseäni varten. Voin tehdä asioita, jotka saa muut iloiseksi. Apu on saman katon alla ja jos jokin asia harmittaa, multa kysytään onko kaikki hyvin. Siellä en ole ainoa, joka tuo taloon ääntä ja mulle ehdotetaan tekemistä, jos en sitä itse keksi. Siellä joku saa mut hymyilemään, jopa nauramaan. Öisin voin katsella ja kuunnella kuinka muut nukkuvat ja joskus herään siihen, kun joku vie multa peiton. Silloin kun oon siellä, mun elämässä on jotain muutakin sisältöä kuin Criminal minds. Mä ehkä oon syntynyt ja elänyt Vilppulassa 16 vuotta, mutta mä en enää sydämessäni ole Vilppulalainen. Mä nyt vaan oon täällä hetken, kunnes oon lapsen ja äitiyteni suhteen siinä vaiheessa, ettei pieni välimatka tuleviin isovanhempiin, täteihin ja enoon haittaa. Tiedän, että he varmasti haluaisivat mun jäävän, mutta mä en siihen vain pysty. Mua ei vaan ole luotu tänne. Koti on siellä, missä sydän on ja mun koti ei oo täällä.

Tän tekstin kirjoittaminen sai mut itkemään, enkä tiedä miksi edes halusin avautua tästä kaikesta. Ehkä mun on helpompi käsitellä näitä asioita, kun saan kirjoitettua niistä. Olisin voinut jättää tämän julkaisematta, sillä musta tuntuu, ettei koko tekstissä ole päätä eikä häntää, mutta ehkä joku muu on joskus ollut samoilla fiiliksillä. Ehkä en ole ainoa, joka tuntee olevansa jollain tapaa jumissa tai yksin. Tänään oli vähän synkempi päivä, toivottavasti huominen on parempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Muistathan, että julkaisen vain asialliset kommentit :)