Synnytystoivelista

Viime synnytykseen menin ensikertalaisena, autuaan tietämättömänä tulevasta koitoksesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Menen sairaalaan kun supistukset ovat pahoja ja vauva syntyy. Siinäpä oikeastaan kaikki mitä etukäteen tiesin. En ollut ottanut tarkempaa selvyyttä eri kivunlievitysmenetelmistä. Tiesin epiduraalia kutsuttavan taivaan lahjaksi, joka veisi kaikki kivut pois ja ilokaasusta, josta niin monet kertomansa mukaan oksentavat. Niin ja episiotomiastakin olin kuullut, eikä se kuulostanut kovin houkuttelevalta. Vaikka olin lukenut kymmeniä muiden äitien synnytyskertomuksia, olin aivan pihalla. Luotin siihen, että homma luonnistuu, ovathan muutkin siitä suoriutuneet ja kätilöt varmasti tietävät mitä tekevät ja kertovat mitä mun pitää tehdä. Vain sen olin päättänyt, että yritän selvitä mahdollisimman pitkään ilman lääkkeellistä kivunlievitystä.

Kyllähän se vauva sieltä syntyi, mutta olisimpa valmistautunut synnytykseen paremmin. Olisin luultavasti saanut siitä paremman kokemuksen. Nyt olen kokenut synnytyksen kerran ja tiedän mitä siellä tapahtuu, ainakin noin suurin piirtein, sillä kaikki synnytykset ovat erilaisia. Tällä kertaa olen myös ottanut enemmän selvää kivunlievitysmenetelmistä ja muutenkin synnytyksen kulusta ja siihen liittyvistä asioista. Otin riskin ja maksoin 49€ doules.fi sivuston tarjoamasta Synnytyksen ABC -verkkokurssista. En ole sitä tyyppiä, joka menisi yksin tai kumppanin kanssa synnytysvalmennukseen ja ne ovatkin yleensä aina sellaiseen kellonaikaan kun Aleksi on töissä, oli hänellä mikä vuoro tahansa. Siksipä tuollainen kotona omaan tahtiin toteutettava valmennus kuulosti kivalta vaihtoehdolta. Voisimme iltaisin tai milloin ikinä ehtisimmekään yhdessä käydä sitä läpi ja asioihin saisi palata aina uudestaan.

Pakko myöntää, enhän minä ole koko valmennusta käynyt vieläkään läpi, vaikka ostin sen aikoja sitten, varmaan jo vuoden alussa ellen aiemmin. Jotenkin olin kuvitellut, että kurssi olisi videopainotteinen, mutta ei. Kaikki ovat tekstimuodossa, kuin kirjaa lukisi. Kieltämättä petyin ja varmaan siksi en ole koko settiä käynyt läpi. Yhdessä materiaalin läpi käyminen on sitä, että minä luen ja Aleksi kuuntelee. Siihen täytyy todella keskittyä jos haluaa jotain jäävän mieleen. Jos olisin törmännyt kirjakaupassa kirjaan, jossa olisi vastaava materiaali 49 eurolla, en olisi ostanut. Harmikseni huomasin vasta nyt, että sivustolla tarjotaan samaa myös E-kirjana, hintaan 4,98€. En tiedä sisältääkö se tismalleen samat asiat, mutta mieluummin olisin maksanut alle 5€ kuin vajaa 50€. Kaikesta huolimatta, verkkokurssista on ollut apua ja hyötyä. Olen ymmärtänyt paremmin mitä edellisessä synnytyksessä tapahtui ja miksi. Miten yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Niiden ja muun verkkokurssin antaman tiedon perusteella, olen tällä kertaa osannut luoda itselleni (vai pitäisikö sanoa kätilöille) synnytystoivelistan. Synnytystoivelista  on siis kuin muistilappu hoitavalle kätilölle siitä, minkälaisia toiveita synnyttäjällä on synnytyksen suhteen. Synnytystoivelistan tekeminen on myös yksi tapa valmistautua synnytykseen. Sitä tehdessä miettii mitkä asiat on itselle tärkeitä ja onko tullut ajatelleeksi päätöksiä, joita synnytyksessä saattaa tulla eteen.

Googlettamalla löysin parikin eri pohjaa synnytystoivelistalle. Otin molemmista vähän mallia, mutta kirjoitin koneella oman tekstitiedoston, jossa toiveeni/toiveemme esitän. Alussa on meidän tietomme, mutta tässä se on, synnytystoivelistamme:

Toivomme saavamme henkilökunnalta neuvoja ja ohjeita, perusteluja eri toimintatavoille sekä tietoa mahdollisesti tarvittavista toimenpiteistä synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Jos toimenpiteitä tarvittaisiin, toivon, että henkilökunta keskustelisi niistä minun ja puolisoni kanssa ja selittäisi ymmärrettävällä kielellä mitä vaihtoehtoja meillä on. Sen jälkeen toivoisimme hetken aikaa miettiä tilannetta ja pohtia miten haluamme tilanteessa toimia. Ymmärrämme täysin, että tietyissä olosuhteissa (jos minun tai lapseni terveys on vaarassa) kaikkia toiveita ei voida toteuttaa, mutta toivomme, että meitä autetaan saavuttamaan toivomamme synnytyskokemus.
Toivoisin erityisesti, että minua hoitava kätilö luottaisi normaaliin fysiologiseen synnytykseen ja antaisi synnytyksen edetä omalla painollaan olosuhteiden mukaan.

ENNEN SYNNYTYSTÄ: (otsikko ei ehkä mikään maailman paras)

● Synnytyksen käynnistyttyä suunnittelen pysyväni kotona mahdollisimman pitkään, mutta kuitenkin niin, ettei meidän tarvitse stressata lapsen syntyvän matkalla sairaalaan. (Tämä on ehkä enemmänkin Aleksille muistutukseksi, sillä tässä vaiheessahan kätilöllä ei tätä listaa vielä ole)

● Mikäli synnytys joudutaan käynnistämään, haluaisin ensisijaisesti kokeilla luonnonmukaisia, lääkkeettömiä käynnistysmenetelmiä.

● Toivoisin, että synnytyshuone pidettäisiin hämäränä ja mahdollisimman rauhallisena.

AVAUTUMISVAIHE:

● Haluaisin liikkua mahdollisimman vapaasti synnytyksen aikana ja toivon minua myös kannustettavan siihen. (Viimeksi pysyin täysin vuoteessa, vain pissalle taisin pari kertaa nousta)

● Toivoisin, että voisin kokeilla asentojen vaihtelua ja muita luonnollisia keinoja ennen kuin oksitosiinitippaa käytetään nopeuttamaan synnytystä. (Kokemukset oksitosiinista eivät ole kovin mukavat, kirosanoja sateli vain kahta kauheammin!)

● Toivoisin, että kätilö kannustaisi minua ja antaisi minulle täyden tukensa, eikä ensimmäisenä tarjoaisi lääkkeellistä kivunlievitystä ellen itse niin pyydä/toivo. Uskon tarvitsevani lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta haluaisin välttää sitä mahdollisimman pitkään.

Olen kiinnostunut seuraavista lääkkeettömistä kivunlievityskeinoista (myös muita vaihtoehtoja saa ehdottaa)

- Suihku

- Hieronta

- Lämpöhoito

- Liikkuminen

Jos päätän käyttää jotain lääkkeellistä kivunlievitystä, kokeilisin mieluiten niitä vaihtoehtoja, jotka eivät hidastaisi synnytyksen etenemistä. Epiduraalia haluaisin juuri siitä syystä välttää. Lisäksi toivon henkilökunnan kertovan eri vaihtoehtojen hyödyt ja haitat, ennen niiden käyttöä. 

PONNISTUSVAIHE:

● Toivon, että minua kannustetaan kokeilemaan eri ponnistusasentoja.

● Toivoisin ohjausta siinä milloin lopettaa ponnistaminen välilihan venymisen mahdollistamiseksi. 

● Haluan välttää repeämiä ja välilihan tukeminen on tärkeää.

● Erityisesti toivon, ettei minulle tehtäisi episiotomiaa. Siitä on jäänyt pelkotila edellisestä synnytyksestä. (Ihan totta, pelkään episiotomian tekoa eniten heti sen jälkeen, että vauvalle tai itselleni kävisi jotain vakavaa)

● Toivoisin, että vauva nostettaisiin vatsalleni/syliini mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen. (Lukaksen sain syliini vasta kun hänet oltiin pesty)

SYNNYTYKSEN JÄLKEEN:

● Toivoisin, että napanuora saa sykkiä loppuun, ennen kuin se suljetaan.

● Toivomme, että isä leikkaa napanuoran.

● Jos lapsemme kaipaa lääketieteellistä hoitoa, toivomme, että isä saisi olla hänen seurassaan koko ajan. (Haluan, että Aleksi voisi kertoa miten kaikki on mennyt, minä kyllä pärjään yksinkin sen aikaa)

● Toivoisin, että istukan irtoamista ei nopeuteta oksitosiinitipalla. Haluaisin mieluummin imettää lastani ja auttaa istukan irtoamista luonnollisin keinoin. (En edes tiennyt, että oksitosiinia käytetään istukan irtoamisen nopeuttamiseen, mutta ei kiitos, en ole edelleenkään oksitosiinin ystävä!)

SEKTIO:

● Jos minulle tehdään sektio, toivon, että minulle tiedotetaan siitä ajoissa ja saan olla mukana sen suunnittelussa ja päätöksenteossa. (Paitsi jos kyseessä on hätäsektio)

● Jos minulle tehdään sektio, toivon että puolisoni saa olla koko ajan mukana.

● Jos lapsen terveys ei ole vaarassa, toivon, että hänet annetaan syliini/puolisolleni välittömästi.

● Toivon, että puolisoni saa hoitaa lapsen ensihoidon sektion jälkeen

SAIRAALASSA OLO JA IMETYS:

● Ensisijaisesti haluaisimme siirtyä synnytyssalista potilashotelliin Perheonneen (tämä mahdollisuus on TAYSissa) tai vuodeosastolle perhehuoneeseen. (Jos oma vointini on heikko, niin sitten haluan itsekin tavallisen osastopaikan)

● Haluaisin imettää lastani ja toivon saavani mahdollisimman paljon tukea ja neuvoja siihen, koska edellinen imetyskokemus oli epäonnistunut. 

Siinähän se, kaikki mitä tällä hetkellä toiveita on. Meillä on täällä käytössä myös iPana Äitiys - sähköinen äitiyskorttipalvelu tai itse äitiyskortti on vielä paperimuodossa, mutta omat esitiedot on saanut verkossa täyttää. Ne näkyy sieltä synnytyssairaalan kätilöille ja he saavat sieltä lisätietoa. Sinnekin voisi toiveensa kirjoittaa, mutta menkööt ne tällä kertaa paperilla. Hätäkastelupa me ollaan esitiedoissa annettu ja sieltä löytyy myös nimi lapselle, jos hätäkaste jouduttaisiin tekemään. 

Toivottavasti toivelistamme ei kuulosta aivan typerältä, toki onhan meillä jokaisella juuri ne omat mieltymyksemme ja toiveemme. Mun "haluan välttää lääkkeellistä kivunlievitystä mahdollisimman pitkään" voi toisen kohdalla olla "haluan lääkkeellistä kivunlievitystä mahdollisimman pian ja kaikki käy, kunhan kivut helpottaa". Molemmat ovat yhtä hyviä toiveita, varmasti toivojalle itselleen sopivia. Täytyy sanoa vielä tähän loppuun, että viimeksi kestin synnytyskipuja jopa viitisen tuntia ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, sitten oli pakko saada niille stoppi. Synnytys itsessään kesti yli 12 tuntia... Mielenkiinnolla odotan kuinka tällä kertaa käy ja miten toiveet toteutuvat vai toteutuvatko lainkaan. Jännittävää kun ei yhtään voi etukäteen tietää mitä on edessä, onhan synnytys aika pian kun raskausviikkoja on jo 33+6!

Säännölliset supistukset rv 30

Otsikko onkin suora otos viimeaikaisista Googlehauista, joita olen tehnyt. Tiedän! Olen sanonut, ettei pitäisi käyttää niin paljon Googlea ja lukea keskustelupalstoja vaan turvata oikeisiin ihmisiin, mutta joskus usein sorrun tähän kuitenkin kun haluan lukea muiden kokemuksia. Omakohtaista kokemusta löytyy säännöllisistä supistuksista näillä viikoilla ja se ehkä onkin saanut mut lukemaan entistä enemmän muiden tarinoita. Löysinhän viime raskaudessa itseni TAYSista, kun joka ilta vain supisteli, eivätkä ne ottaneet loppuakseen. Paikat kypsyi ja haluttiin estää ennenaikainen syntymä. Tuo tilanne on uhkaavan lähellä jälleen. Mun oli tänään tarkoitus soittaa äitiysneuvolaan ja kysyä hänen mielipidettään  tilanteestani, mutta kaiken kiireen keskellä se unohtui. Jos sitten huomenna uusi yritys...

Jo viikon, kahden viikon ajan, on ollut säännöllisiä supistuksia. Supistukset tulevat 4-8 minuutin välein, kestävät noin minuutin kerrallaan ja jatkuvat yli tunnin. Alaselkää särkee ja supistus tulee aaltomaisesti alkaen alavatsasta ja puristaen niin, että tuntuu vaikealta hengittää ja on inhottava olla. Yleensä supistukset alkavat, kun makoilen sängyllä, istun sohvalla tai olen autossa. Asennon vaihto ei hirveästi niihin vaikuta ja viimeksi yritin hissuksiin kävellä huonetta ympäri, jos se olisi auttanut. Pari supistusta tuli vielä kävelyn jälkeen, mutta sitten nukahdin väsymyksestä, olihan kello jo lähemmäs kahta yöllä. 

Pelottaa ottaa yhteyttä neuvolaan. En haluaisi jälleen sairaalaan ja vuodelepoon, tässä on nyt niin paljon kaikkea muuta. Lukaksella on ylihuomenna silmäleikkaus, jossa avataan ahdas kyynelkanava. Paraneminen siitä vie tietysti oman aikansa. Aleksi osti meille juuri oman kodin, jossa pitäisi aloittaa remontointi ja muuttokin on edessä. On syntymäpäiväjuhlia, eikä vauvalle ole tehty vieläkään mitään hankintoja. Lukaskin on vailla kevätvaatteita. Aleksi painaa töissä pitkää päivää ja huolehtii elannosta. Itse taas vietän päiväni kotona Lukaksen kanssa, joka painattaa menemään tuhatta ja sataa, alkaa muistuttamaan uhmaikäistä ja tarvitsee aikuista ihmistä kaikkeen. Samalla yritän huolehtia siitä, että olisi lapsella ruokaa lautasella, puhdasta vaatetta kaapissa itse kullakin, eikä lattioilta löytyisi kahden viikon ruokalistaa. Crohnin tauti oireilee satunnaisesti, mutta ei kuitenkaan anna mun unohtaa sen olemassa oloa. Onkohan supistukset vaan merkki siitä, että nyt STOP. 

Jos tilanne siltä näyttää, tottakai vuodelepoon mennään. Sitten vaan toimitaan sen mukaisesti. Ehdottomasti mieluummin makaan päivät sängyssä kuin synnytän tämän lapsen liian aikaisin. Kotona olen yrittänyt vähentää fyysistä rasitusta parhaani mukaan, mutta pakolliset jutut on silti tehtävä. Enemmän stressi vaikuttaa mun kohdalla fyysiseen vointiin. Viimeksi kun tässä tilanteessa oltiin, stressi olikin juuri se laukaiseva tekijä, joka mut sinne sairaalaan lopulta vei. Onneksi silloin saatiin kaikki hallintaan ja Lukaskin syntyi viikko lasketun ajan jälkeen. Toivotaan että tämäkin tarina päättyy onnellisesti.

Alla olevalla videolla kerron vähän lisää meidän kuulumisista, tulevasta leikkauksesta ja meidän ikiomasta kodista! ❤

Älä ole vain vanhempi

Vanhemmuus on kuin mystinen, täynnä salaisuuksia oleva oma maailmansa, johon saadaan pääsylippu oman lapsen myötä. Siitä puhutaan paljon, siihen sisältyy kaikenlaista. Joskus siitä kerrotaan negatiivisesti, joskus tuodaan esiin positiivisia juttuja ja välillä tarinat ovat kuin suoraan kauhuelokuvasta. Varoitellaan sen kauheuksista, mutta kuitenkin nostetaan esiin sitä rakkauden määrää kaikkea kohtaan. On äidit vastaan isät, 16-vuotiaat vastaan 30-vuotiaat, ydinperhe vastaan uusperhe, heteroparit vastaan homoparit.... lista jatkuu loputtomiin.

Vanhemmuus kuulostaa äkkiseltään todella pelottavaltakin, joten en yhtään ihmettele, että tulevat pienten lasten vanhemmat ovat etukäteen hieman kauhuissaan. Olen minäkin ollut ja oon ehkä edelleen. Olen kokenut arjen yhden pienen lapsen kanssa, mutta että kahden pienen... Pelottaahan se! Olen kokenut vanhemmuutta yli vuoden, mutta en todellakaan ole mikään konkari siinä asiassa. Jotain havaintoja olen ehtinyt kuitenkin tekemään ja niiden myötä kasaamaan 10+1 kultaista ohjetta vanhemmuuteen. Ne toimivat niille, jotka ovat jo vanhempia, mutta erityisesti niille, jotka ovat vasta tulossa tai juuri tulleet vanhemmiksi. Niiden avulla haluan rohkaista heitä tehtävässään. En aio kertoa miten kenenkään tulee lapsensa kanssa toimia. En aio antaa hoito-ohjeita, en kertoa mitä lapsen kuuluu syödä milloinkin, en aio puuttua kasvatustyöhön. Miksi en? Koska en tunne toisen lasta niin kuin hänen oma vanhempi tai vanhempansa tuntevat. Voin kertoa omista kokemuksistani, siitä miten itse olen toiminut, mutta en käske kenenkään toimia kuten itse olen toiminut. Minä, minun lapseni, meidän elämäntilanteemme, ne eivät ole kenenkään tai minkään kanssa samanlaisia. Miksi siis lähtisin sanomaan kenellekkään, miten hänen tai heidän kuuluisi toimia. Haluan rohkaista heitä toimimaan omalla tavallaan, sillä tavalla jonka parhaaksi näkevät ja kokevat.

Jos siis jotain neuvoja haluat kuulla multa omaan vanhemmuuteesi, katso uusin videoni. Luota itseesi, pidä sekä sinun, että lapsesi hyvinvoinnista huolta ja stressaa vähemmän, mikäli se mitenkään on mahdollista. Vanhemmuus on haastava, mutta tärkeä tehtävä. Sitä tehtävää kun täyttää, saa olla ylpeä itsestään!

RASKAUSDIABETES VAI EI

Jälleen olen suorittanut tuon toimenpiteen, jota monet odottavat äidit kammoksuvat ja stressaavat etukäteen, sokerirasituskokeen! Mun kohdalla se tehtiin sukurasitteen vuoksi niin kuin viimeksikin ja tiesin mitä oli tulossa. Ystävänpäivänä klo 8 aamulla, otettiin ensimmäinen verikoe 12h paaston jälkeen, jonka jälkeen sain nauttia n. 3dl sokeripitoista juomaa. Se oli tällä kertaa itseasiassa parempaa kuin viimeksi! Edellisessä kokeessa maku oli vadelmainen, nyt sitruunainen ja kaiken sain juotua alle minuutissa. Tottakai se oli makeaa, sehän siinä on tarkoituskin, mutta ei tuo huonosti laimennettua mehua kummempaa ollut. Ei tullut huonoa oloa, ei heikotusta. Verikokeet otettiin vielä kaksi kertaa tunnin välein ja niitä odotellessani, katsoin puhelimesta tv-sarjoja ja videoita YouTubesta. Mummut ja vaarit odotusaulassa vaihtuivat, eivät tosin kovin usein. Huomasin, että he ainakin noudattivat tätä "Verenkierron tasaamiseksi on suositeltavaa istua noin 15 minuuttia ennen näytteenottoa", koska vähintään 20 minuuttia jokainen heistä labrassa aikaansa vietti, osa kauemminkin. Itse kun lähes aina juoksen paikalle viime minuuteilla ja kaikki on viidessä minuutissa ohi, jos on tavallisesta verikokeesta kyse. Jotain ärsytti, kun labrahoitaja oli minuutin etuajassa, toiset kinastelivat pitääkö ottaa vuoronumero vai ei. Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin, ei ole tapana kytätä muiden tekemisiä, mutta hankala on olla huomaamatta jos niistä tehdään kovaan ääneen suuri numero.

Viime perjantaina äitiysneuvolassa saatiin sokerirasituksen tulokset, eikä niissä mitään erityistä ollut, onneksi. Jotain muutoksia viime kertaan nähden on kuitenkin havaittavissa kun arvoja lähtee vertailemaan. Aloin jo heti miettimään, että jos lapsia halutaan/saadaan vielä lisää, olenko tuleva raskausdiabeetikko.

Paastoarvo

4,6 mmol/l (2016)

4,7 mmol/l (2018)

1h kuluttua 

4,4 mmol/l (2016)

6,2 mmol/l (2018)

2h kuluttua

4,2 mmol/l (2016)

6,2 mmol/l (2018)

Neuvolassa otin puheeksi liitoskivut ja vihlovan selän. Tukivyötä sieltäkin ehdotettiin, en vain ole vielä saanut aikaiseksi hankittua. Liitoskivut ovat vähän jopa helittäneetkin, selkäkään ei ole niin paha, koska olen vähentänyt kotitöiden tekemistä, josta kannan huonoa omaatuntoa. Keittiössä ja muuallakin vallitsee aika usein pieni hallitsematon kaaos, mutta yritän sietää sitä. Myös Lukaksen nostelua vältän minkä pystyn. Ehkä menee enemmän aikaa siirtymisiin, kun Lukas liikkuu itse paikasta toiseen (jos suostuu liikkumaan), mutta ainakin saa poika hyvää harjoitusta kävelyyn. Kumara-asento vihloo lähes heti selässä, siksi en tätäkään kirjoita tuttuun tapaan sängyllä vaan ruokapöydän ääressä, jotta ryhti olisi mahdollisimman hyvä. 

Muuta raskauspäivitystä tähän hetkeen. Raskausviikoilla 27+5 mennään nyt ja koko ajan hengästyttää. Vauvan liikkeet tuntuvat monesti samoihin aikoihin päivästä ja yksi ärsyttävimmistä kellonajoista on 23:45, juuri silloin kun itse yritän nukahtaa. Sängyssä kääntyminen ja sieltä nouseminen vain vaikeutuu entisestään, painaahan sikiö jo noin kilon verran. Itse olen taas saanut painoa älyttömät määrät. Kasvot ovat pyöristyneet, käsiin ja jalkoihin on tullut enemmän massaa. Tottuminen tähän uuteen ulkonäköön vie taas aikaa, juurihan olin alipainoinen ja nyt taas jotain aivan muuta. Viimeisen kahden vuoden aikana, ulkonäköni on suurien painovaihteluiden vuoksi muuttunut moneen otteeseen, heitellyt laidasta laitaan. Onhan siinä oma päänsisäinen käsittelynsä ollut, mutta se on varmaan aihe, joka vaatisi ihan oman postauksensa. 

Äitiyspakkauskin meille saapui ja seuraajien toiveesta kävin sen vielä videolla läpi. Meille tuli siis viime vuoden pakkaus, joka oli ihan odotettavissa, onhan nyt vasta helmikuu. Videolla on vähän mun ajatuksia pakkauksesta ja kyllä sieltä ne omatkin lempparit löytyi. Suosittelen katsomaan, mikäli yhtään kiinnostaa!

Lohduttomat itkut vessan lattialla

Viime raskaudessa mulla oli liitoskipuja, joten osasin varautua niihin tälläkin kertaa, MUTTA tässä toisessa raskaudessa kivut ovat paljon paljon pahempia ja kovempia ja siihen en osannut varautua. Ensimmäisen raskauden alkumetreillä, olin jo valmistautunut siihen, ettei mun valmiiksi reistaileva selkäni kestäisi loppuun asti ihan noin vain. Toisin kävi, nimittäin mun selkä oli erittäin hyvässä kunnossa koko raskauden ja tuntui että raskaus teki sille vaan hyvää. Liitoskivut vaivasivat nivusissa, mutta ne meni levolla ohi, olihan mun helppo levätä kun olin vain itsekseni kotona. Ylimääräistä rasitusta oli helppo välttää, enkä provosoinut kipuja. Pärjäsin ilman kipulääkkeitä ja tukivyötä.

Nyt kuitenkin tilanne on aivan toinen. On toki päiviä, jolloin kipuja ei ole niin paljon, mutta enemmän on niitä päiviä kun itken sen kivun vuoksi. Nivuset, alavatsa, alaselkä ja yläselässä oleva fasettilukko ovat ottaneet vallan ja aiheuttavat viiltävää kipua. Lonkka rusahtelee, kuin olisi täysin irtonainen osa mun vartalosta. Tavalliset arjen askareet ovat näille kaikille liikaa. Tänään aamulla pystyin toimimaan tunnin normaalisti ja sen jälkeen tulivat kivut, jotka ovat vain pahentuneet iltaa kohden. Tuon ensimmäisen tunnin aikana sain hoidettua Lukaksen aamupuuhat eli aamupalan, vaipan vaihdon ja päivävaatteiden pukemisen. Se riitti mun kropalle. Kumartumiset ja nostot, liikkeelle lähtemiset tai liikkuminen ylipäänsä, vähänkin huono ryhti ja tavallinen kävely tekevät pahaa. Kuitenkaan en voi jäädä sänkyyn, sillä lapsi on hoidettava ja arjen askareet tehtävä. Yritän levätä minkä ehdin, mutta se ei tunnu riittävän. En edes tahtoisi jäädä sänkyyn vaan haluaisin mennä ja tehdä kaikenlaista lapseni kanssa, mutta on pakko hidastaa tahtia, jos haluan edes jotenkin selvitä. Autossa istumisestakin on tullut haastavaa, varsinkin jos en itse aja enkä saa säädettyä sähköisesti penkkiä juuri mulle sopivaksi. Ja vaikka saisinkin, on toisinaan hyvin epämukavat oltavat. Viikonloppuna kun käytiin Vilppulassa, jonne on 150km suuntaansa, meni menomatka hyvin. Paluumatkalla piti pysähtyä kaksi kertaa ja koittaa vaihdella asentoa kipujen mukaan.

Jonkinlainen ihottumakin on saanut vasemman käden kyynärtaipeesta vallan

Tänään olin ihan hetken pitkälläni ennen Lukaksen laittamista nukkumaan, sillä vain kylkimakuu tai puoli-istuva asento helpottavat kipuja. Puhutaan muutamasta minuutista. Sitten tajusin, että talossa on liian hiljaista ja osasin melkein arvata mitä tapahtuu. Oikeassa olin, joku oli jättänyt talon toisen vessan oven auki (sekä valot sinne), jossa on kissojen täydet ruokakipot ja täysinäinen iso vesiastia. Siellä oli myös Lukas, vaatteet märkinä. Kaikki kipot oli kaadettu nurin ja vessan lattia oli täynnä vesilammikossa uivia kissannappuloita. Eikä se lammikko jäänyt vain vessaan, vaan se tulvi vessan ulkopuolelle. Siinä mä seisoin ovella kipujeni kanssa, käry korvista nousten sillä olinhan sanonut jo kymmeniä kertoja muille, että  ne ruuat säilytetään niin, ettei Lukas niihin pääse käsiksi ja pidättelin itkua. Sotku oli järjetön, enkä voinut jättää sitä siihen odottamaan. Siirsin Lukaksen muualle, laskeuduin kontilleni vessan lattialle, enkä enää pystynyt pidättelemään itkua. Itkin kivusta, itkin suuttumuksesta kun jälleen kävi näin vaikka asiasta oltiin monta kertaa puhuttu, itkin miksi meillä ei vieläkään ole omaa kotia, itkin kun sitä lattiaa oli äärimmäisen hankalaa saada siivottua ja kuivattua. Kahden vessapaperirullan tyhjentämisen jälkeen, lattia oli siivottu, naama itkusta punainen ja joka paikkaa vihloi. Lukaksen kaikki vaatteet menivät suoraan pyykkiin ja poika itse iltapuuron kautta yöunille. Sitten itkin Aleksille puhelimeen, etten selviä tästä arjesta, varsinkaan näiden meistä johtumattomien lisähaasteiden kanssa.

Pikaisesti napattu, heilahtanut kuva vessakaaoksesta, jonka lähetin Aleksille itkujeni keskeltä

Mitä sitten pitäisi tehdä? Aleksi on vähintään 14 tuntia vuorokaudesta töissä eikä omaa kotiakaan ole tähän hätään saatavilla.
1. Askel: Muut käsittävät nyt, etten oikeasti pysty toimimaan niin kuin ennen ja tarvitsen enemmän apua, varsinkin kotitöissä. Tai sitten vaan suosiolla jätän tekemättä niitä, sillä eiköhän ne ennemmin tai myöhemmin tule hoidetuksi muutenkin.
2. Askel: Toimitaan jatkossa tarkemmin, ettei edellä kertomaani tapahdu enempää. Pidetään ne ovet kiinni, jonne Lukaksella ei ole asiaa.
3. Askel: Minä hankin sen tukivyön!
4. Askel: Tartutaan siihen hoitoapuun, jota meille on tarjottu sukulaisten toimesta, jotta saisin levätä tai edes välillä olla hetken yksin. Tää on mulle itselle todella vaikea askel. En varmaan koskaan ole vienyt Lukasta hoitoon sen tähden, etten jaksaisi ja tarvitsisin lepoa. Silloin olen, jos on ollut jotain menoa. Neuvolastakin patistivat mua ottamaan hoitoapua vastaan, koska se on vain hyväksi meille kaikille. Tiedostankin sen olevan vain hyvä juttu, jos ja kun osaa pyytää/ottaa apua vastaan, mutta joku sisäinen leijonaemo pistää mut aina taistelemaan viimeiseen asti. Ei hyvä, pakko muuttaa tapoja tämän asian suhteen.
5. Askel: Yritetään edistyä sen kotiasian kanssa...

Mutta hei, enää kolme kuukautta raskautta jäljellä! Kivut jäävät EHKÄ synnärille ja sitten kärsimys niistä on ohi. Auta hyvä Jumala mua selviämään näistä viimeisistä kuukausista tai lopeta nämä kivut, haluan elää normaalia elämää. Anna mulle voimia ja hermoja, kiitos!
Onhan tästä muutkin selvinneet, kyllä kai minäkin. Pidetään toivoa yllä, että kivut helpottaisi ja mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Ei tässä parane ihan epätoivoon heittäytyä vaikka hetkittäin tuleekin pieniä romahduksia. Onneksi mulla on Aleksin tuki ja muidenkin läheisten, en ole yksin. Nyt vain metsästämään sitä tukivyötä, ainakin olen kuullut siitä olleen monelle suuri apu. Toivottavasti on mulle myös.

Mitä ystävänpäivälahjaksi oikeasti halutaan?

Ystävänpäivä, se päivä vuodesta, joka on varattu kalenterista ystävien ja kumppanin muistamiseen. Hyvähän se olisi, jos heitä muistaisi muinakin päivinä vuodessa, mutta tänä vuonna 14. helmikuuta keskiviikkona, muistaminen korostuu. Silloin jos joskus, on aika kertoa välittämisestään, rakkaudestaan, kiitollisuudestaan. Lähetetään kortteja, nykyään varmaan enemmän viestejä WhatsAppissa, Facebookissa ja niin edelleen. Saatetaan ostaa jotain lahjaksi tai antaa jotain aineetonta. Moni varmasti miettiikin ystävänpäivän kynnyksellä, mikä olisi hyvä tapa muistaa sitä omaa ystävää tai rakastaan. Mistä se toinen tykkää, mitä hän haluaisi? Olisiko suklaalevy hyvä vai pitäisikö panostaa enemmän? Entä olisiko parempi sittenkin tehdä yhdessä jotain vai riittääkö pelkkä kortti? Tähän varmasti vaikuttaa hyvin pitkälti oma budjetti, mutta myös välimatka ystävään, käytettävissä oleva aika ja moni muu asia.

Mä lähdin selvittämään, mitä ihmiset (naiset) oikeasti haluaisivat ystävänpäivälahjaksi. Millaista muistamista he toivoisivat ja mitkä ovat olleet parhaat lahjat. Pyysin Instagramissa seuraajiani vastaamaan näihin kysymyksiin ja tässä niitä nyt olisi poimittuna yhteensä 80 kommentin joukosta 21 kappaletta eri ikäisiltä tytöiltä/naisilta. Loput voit käydä kurkkaamassa Instagramistani sannimariia_.

"Paras ystävänpäivälahja on se, että saa olla niiden tärkeimpien ystävien kanssa, viettää aikaa, syödä hyvin ja pitää hauska päivä/ilta."

- sarpppaahh 23v.

"Ystävänpäivänä pelkkä korttikin riittää. Itse tykkään tehdä sellaisia, missä on kollaasina kuvia eri ajoilta ystävän kanssa, siihen vielä joku hauska teksti tai inside-läppä, niin on hyvä. Toki myös suklaa on aina kaikkien mieleen. Mielelläni kävisin myös syömässä ystävän kanssa!"

- kummitussetä 21v.

"Paras ystävänpäivälahja olisi virallistaa parisuhde mahtavan ihmisen kanssa."

- jenni_eliisaa 18v.

"Paras ystävänpäivälahja olisi, että menisimme viettämään päivää yhdessä laskettelurinteisiin"

- olgaugustina 15v.

"Paras ystävänpäivälahja mitä oon saanut oli taulu, jossa oli musta ja mun parhaasta kaverista valokuvaamossa otettuja kuvia 3 vuoden takaa."

- saaganurmi_

"Paras ystävänpäivälahja on ehdottomasti aikaa ystävän kanssa"

- sannakoivurinta 22v.

"Paras ystävänpäivä vois olla lapsivapaa!"

- onnellinenperhe 24v.

"Paras ystävänpäivälahja olisi päivä perheen kanssa. Käytäisiin yhdessä kävelyllä, pelattaisiin, leivottaisiin ja herkuteltaisiin. Oltaisiin vaan.

- lomalaska 12v.

"Se on maailman hienoin lahja kun on ympärillä ystäviä tai edes yksi todella hyvä ystävä, joka kuuntelee ja on aina tukena tapahtu sitten mitä vain!"

- katse_kohti_tulevaisuutta 17v.

"Paras ystävänpäivälahja on jokin itse tehty juttu, se piristää. Jos ei ole mitään lahjaideaa, niin ihan pelkkä ystävän kanssa oleminen riittää."

- mooa.emilia 11v.

"Paras ystävänpäivälahja olisi jos mä ja mun perhe lähettäis risteilylle"

- ada.kallio 13v.

"Haluaisin saada jotain muumiaiheista!"

- nellimarialainio 13v.

"Paras lahja on se, että saan viettää sen päivän mun kahden aarteen (lasten) kanssa."

- hukkahannele 21v.

"Sain mun tosi hyvältä kaverilta lautasen, jossa luki Olet ihana!"

- sandrasofiass 13v. 

"Paras ystävänpäivälahja oli viime vuonna. Tuona päivänä sain tietää odottavani lasta ja nyt saan viettää hänen kanssaan ensimmäisen ystävänpäivän!"

- milavartiainen 19v.

"Paras lahja olisi, että löytäisin ystävän"
- lauraherola 26v.

"Mun mielestä paras lahja olisi poikaystävä"
- saanahenrika 16v.

"Maraboun Oreo Filled suklaalevy"
- jennahelenaaws 22v.

"Paras lahja olisi päästä kahville ystävän kanssa kahdestaan lapsiarjen keskeltä. Tai treffit kahdestaan mieheni kanssa, esim. kahville ja vieläpä miehen järjestämänä."
- hohtavanvalkoista 22v.

"Paras lahja olisi päästä serkkuni/parhaan kaverini luokse 400km päähän meiltä"
- seeliaiita 13v.

"Paras lahja oli ehdottomasti se, että poikaystävä tuli työviikollaan mun luo 70km päähän kun olin kipeenä ja toi herkkuja, elokuvan sekä ruusuja"
- herttahelmi 20v.

Saamissani kommenteissa toistui kerta toisensa jälkeen aineettomat lahjat, yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Suurin osa vastaajista oli sitä mieltä, että ne ovat parhaita juttuja ystävänpäivänä. 

Veljeni kanssa tulikin muutama ilta sitten puheeksi nämä ystävänpäivälahjat tai oikeastaan se, mitä itse toivoisin jos saisin. Toiveeni olisi seuraavanlainen: Kunnon hieronta ja leffailta kotona herkkujen kera ihan kahdestaan Aleksin kanssa. Eli lapseton ilta siinä samalla. Ruuaksi tortillaa, irtokarkkeja, sipsejä Ranch-dipillä ja Pepsi Maxia. Kyllä olisin tyytyväinen, mutta tiedän jo nyt, ettei se ainakaan tuolloin keskiviikkona onnistu, Aleksihan on töissä. Ehkä joskus toiste sitten! Itsekään en siis mitään sen kummempia lahjoja tarvitse, yhteinen aika on tärkeintä. Joululahjanakin menimme perheen kesken kylpylään, emmekä Aleksin kanssa muuten toisiamme lahjoneet.

Mutta mitä aktiviteettia keksisi yhteiselle ajalle ystävänpäiväksi tai myöhemmin? Entä jos kuitenkin antaisi jotain muutakin kuin yhteistä aikaa? Tässä mun 6+1 ehdotusta! 

1. (Itse tehty)kortti, suklaa tai muu herkku, kukat, korut... Perinteistä, mutta toimii, kunhan muistaa ruokarajoitteet ja allergiat. Kukistakin voi saada allergiaoireita sekä nikkeliä sisältävistä koruista!

2. Leffailta ja hyvää ruokaa, kotona tai muualla, budjetista riippuen. Aina ei tarvitse syödä raskaasti, kahvittelukin on loistava vaihtoehto. 

3. Luistelu, pulkkamäki tai joku muu ulkoilu. Tämän kruunaa laskiaispullat ja kaakao! Laskettelukin on loistava vaihtoehto, mutta ei ilmainen. 

4. Seinäkiipeily, pakohuone, keilaus, kylpylä... Onhan näitä aktiviteetteja yhteiselle ajalle kaikenlaisia, jos lompakko sen sallii.

5. Risteily tai liput hyvälle keikalle tai muuhun tapahtumaan ovat hyviä vaihtoehtoja toteutettaviksi myöhempänä ajankohtana, mutta vaatii suurempaa budjetointia. Risteilylle pääsee aika halvallakin (riippuen risteilystä), mutta huomioon kannattaa ottaa laivojen kallis ruoka, mahdolliset shoppailut ja muut matkoista tulevat kulut.

6. Lahjakortti hierontaan, kasvohoitoon, jalkahoitoon, käsihoitoon tai kampaajalle. Nämä ovat hyviä, jos tahdot antaa hemmottelua vain lahjan saajalle. 

+ 1 Oletko pohtinut, jos kävisitte yhdessä rakkaasi kanssa kiinnittämässä rakkauslukon rakkautenne kestävyyden merkiksi? Mielestäni myös hyvän ystävän kanssa voi käydä lukon kiinnittämässä, ikuisen ystävyyden merkiksi. Joidenkin mielestä ehkä hölmöä, turhaa tai imelää, mun mielestä söpöä! Monella eri paikkakunnalla on omat siltansa, johon lukot saa kiinnittää ja lukkoon voi teetättää kaiverruksetkin.

Lopuksi kaivakaamme esiin vielä yksi kommentti ystävänpäivään liittyen miespuoliselta henkilöltä. Eli Aleksi, mikä on paras ystävänpäivälahja, jonka olet saanut tai mitä haluaisit saada?
- Paras lahja on kun saa olla sun (eli mun, hehheh) kanssa!

Raskaus yksivuotiaan kanssa

Tänään on taas saatu yksi uusi raskausviikko täyteen ja nyt niitä on takana jo 26, edessä 14, eli laskettuunkin on alle 100 päivää. Aika on mennyt hurjaa vauhtia, enkä tahdo pysyä päivissä mukana. Suurin syy siihen on arki pienen taaperon kanssa. Ei siinä kauheasti ehdi muuta miettimään kun päivät on täynnä touhua, kiirettä ja jatkuvaa toisesta huolehtimista. Meillä on tietty päivärytmi, jonka mukaan toimitaan ja lapsesta huolehtimisen lisäksi, kiireisenä pitää kotityöt. Pyykkiä pitää pestä, koska sitä Lukas saa aikaiseksi ihan kiitettävästi ja tottakai on muutakin pestävää. Imuri on käytössä päivittäin jo sormiruokailunkin takia ja tiskiä tämä seitsemän hengen talous saa tuotettua suuret määrät. Sitten vielä kissat joita on yhteensä kuusi! Miten siis kaikki sujuu kun on samaan aikaan vahvasti raskaana?

Vaihtelevasti se sujuu, mutta omasta mielestäni olen selvinnyt kunnialla. Onnekseni tämä raskaus on ollut melko helppo. Jos olisin kovin väsynyt, en varmastikkaan jaksaisi aina olla siivoamassa tai keksimässä mulle ja Lukakselle jotain muutakin tekemistä kuin kotona olemista. En ole kärsinyt huonovointisuudesta, mutta jonkinlaisena hidasteena touhuamiselle ovat olleet liitoskivut. Lonkka rutisee ja naksuu joka askeleella ja kipeytyy mitä enemmän liikun. Selkä toisinaan vihoittelee, muttei vielä pahasti. Aamut ovat aina olleet mulle vaikeita ja ovat edelleen, vaikka Lukas nukkuu ainakin kahdeksaan, joskus yli kymmeneenkin. Päivä käynnistyy hitaasti, mutta varmasti.

Raskauden vuoksi en jaksa enkä pysty pitämään Lukasta pitkiä aikoja sylissä. Pikkuhiljaa Lukas on tottunutkin siihen, ettei äidin syliin voi jatkuvasti kavuta. Välillä täytyy leikkiä itsekseen tai jonkun muun kanssa, nukkua päiväunet ja syödä itse, jotta äiti saa hengähtää. Välillä syliä antaa joku toinen. Kotitöissä Lukas on innokkaasti "auttamassa". Tiskikoneen täyttö ja tyhjennys ovat päivän kohokohta ainakin kaksi kertaa ja pyykkikoneesta on kiva ottaa pyykit pois. Imurin letkussakin on hauska roikkua, kun äiti imuroi leivänmuruja pöydän alta. Lukaksen apu ei vaan oikeasti auta vielä lainkaan, päinvastoin. Kotitöihin menee normaalia kauemmin aikaa ja paras hetki tehdä niitä olisikin päiväunien aikaan. Harmi, että ne kestävät useimmiten vain puolesta tunnista tuntiin. Toki muutkin tekevät kotitöitä, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat mun vastuulla, ehkä siksi etten kestä epäjärjestystä. En pysty keskittymään mihinkään jos ympäristö ei ole siisti. Ja kun yhtenä päivänä saan kaiken tehtyä, odottaa samat hommat heti seuraavana aamuna. Ne ei lopu koskaan. Pihatöitä en tee ja kissoista huolehtii muut. Itselleni jää pelkästään vahtiminen, ettei Lukas kiusaa niitä liikaa ja saa kynsistä.

Joskus tulee hetkiä, kun en jaksaisi tehdä yhtään mitään. Silloin istahdan sohvalle ja Lukas viihtyy itsekseen vieressä lattialla leikkimässä. Kiipeilee lelulaatikoihin ja tyhjentää niitä. Myöhemmin kuitenkin kaappaan lapsen syliini, leikimme piilosta tai muita leikkejä, lauleskellaan, luetaan, hassutellaan, mennään pulkkamäkeen... mitä ikinä keksimmekään! Sen vuoksi yritän tehdä kotihommat aamupäivästä, jotta iltapäivä voitaisiin tehdä yhdessä jotain hauskaa ja keskittyä kaikkeen muuhun. Vaunulenkit ovat jääneet lyhyiksi, sillä ei mun paikat kestä enää pitkiä kävelymatkoja. Varsinkin liukkailla keleillä liitoskipuja tulee todella helposti. Yleensä Lukas nukahtaa vaunuihin nopeasti, joten tämä helpottaa mua suuresti. Joskus tarvitsee kävellä vain 40 metriä, poika on unessa ja jää ulos päiväunille.

Aleksin työpäivät kestävät 12 tuntia ja siihen päälle kuluu yhteensä kaksi tuntia työmatkoihin. Se on jo aika luksusta, koska vielä viime viikolla työmatkoihin meni kaksi kertaa enemmän aikaa! Vuoroviikoin kotiin pääsee joko ennen kuutta illalla tai samoihin aikoihin aamulla. Aleksi on apunamme sen verran minkä ehtii, viikonloppuisin tietysti enemmän kun on vapaalla. Jos kaupasta pitää hakea kerralla enemmän jotain, sinne mennään yhdessä, jotta mun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin. Lukas kun ei vielä kävele ollenkaan ja ostoskärryistäkin tuo tahtoisi aina vaan kiivetä pois. Neuvolat ja muut menot suunnitellaan mahdollisimman paljon Aleksin töiden mukaan niin, että hän on joko mukana tai Lukaksen kanssa kotona. Silloin kulkemiset ja olemiset eri paikoissa ei ole niin haastavia kun toinen on apuna.

Iltaisin Lukas saadaan nukkumaan klo 19:30-20:30 välisenä aikana, jonka jälkeen jää vähän omaa aikaa ennen omia yöunia. Silloin rentoudun tavalla tai toisella. Syön hyvin, lepään, katson tv-sarjoja, kirjoitan blogia, editoin videoita. Joskus lähdemme Aleksin kanssa vasta silloin ruokakauppaan tai joskus jopa elokuviin, vietetään yhteistä aikaa. Lukas ei tietenkään jää yksin kotiin vaan silloin vähintään Aleksin äiti on hänen kanssaan. On myös aamuja, jolloin Aleksi nousee Lukaksen kanssa ja itse saan jäädä vielä nukkumaan tunniksi tai pariksi. Toisinaan Aleksin äiti katsoo pojan perään ja saamme molemmat lepäillä. Tiedän myös, että hoitoapua saa tarvittaessa muualtakin, sitä on kyllä tarjottu. Jos vain tahdon, saan varmasti muutaman tunnin omaa aikaa ja sovittaessa pidemmänkin ajan.

Voisin siis sanoa, että ainakaan tähän mennessä raskauden ja pienen taaperon yhdistelmä ei ole ollut haastavaa. Lukas ei ole reagoinut mitenkään kasvavaan vatsaani ja jutut vauvasta, tulevasta pikkuveljestä taitavat mennä vielä enimmäkseen ohi korvien. Luulen kuitenkin, että raskauden edetessä lähemmäs laskettua aikaa, alkaa tulla enemmän hankaluuksia. Ehkä enemmän kipuja, väsymystä ja kyvyttömyyttä tehdä asioita normaalisti. Tähän mennessä enemmän haastetta ovat antaneet muut kanssaeläjät eli rauhan puute, stressi oman kodin puuttumisen ja liian nopeasti kuluvan ajan vuoksi sekä mun hormonit. Vaikka joskus arjessa on haasteita ja saatan hetkittäin kokea sen raskaaksi, rakastan olla poikani kanssa kotona, vaikka maha siinä sivussa vähän kasvaakin ja paikkoja kolottaa. Nyt haluan nauttia ajasta Lukaksen kanssa kahdestaan ja tehdä kaikkea yhdessä, niin paljon kuin jaksan ja pystyn, koska pian se ei ole enää niin yksinkertaista. Täytyy vain toivoa, että raskaus sujuu ongelmitta loppuun asti.

Ei lasta toppavaatteissa turvaistuimeen

"Paksujen talvivaatteiden vuoksi turvavyö ei kiristy kunnolla kehoa vasten ja testissä lapsen tilalla käytetty nukke lentää istuimesta kuin turvavyötä ei olisi lainkaan.

50 kilometrin tuntinopeudella tapahtuvassa törmäyksessä 18-kiloinen lapsi muuttuu 360-kiloiseksi ja aiheuttaa pahaa jälkeä myös etupenkkiläisille, mikäli turvavyö ei pidättele lasta istuimessa."

- mtv.fi 15.12.2015

Noin kolme viikkoa sitten, joku kommentoi videooni, jossa Lukas istui toppahaalareissa turvaistuimessaan, ettei niin saisi tehdä. Mulla oli jo valmiiksi huono päivä, joten ensireaktioni kommentiin ei ollut niin vastaanottavainen kuin olisi voinut olla. Joojoo, tiedetään, mutta kiristän vyöt kunnolla eikä haalareita käytetä pitkillä matkoilla.

En kuitenkaan pystynyt unohtamaan kommenttia, en edes nousemaan paikaltani, ennen kuin aloin tutkimaan asiaa lisää. Luin mitä useammilta nettisivustoilta, että toden totta, lasta ei pitäisi toppavaatteissa turvaistuimeen laittaa, mikäli haluaa pitää turvallisuudesta huolta ja lapsen (ellei jopa muutkin matkustajat) elossa jos onnettomuus tapahtuu. 

Siitä on kauan, kun jostain ohimennen luin, ettei toppavaatteet ole turvalliset kun matkustetaan autossa, ei edes aikuisella, mutta ohitin koko jutun täysin. Eihän kukaan koskaan ollut kyseenalaistanut tapaani kuljettaa lasta toppavaatteissa ja muutkin tekivät niin. Edes uutta turvaistuinta ostaessamme, myyjä ei sanonut mitään, vaikka lapsemme oli turvakaukalossa toppahaalareissa ja hän kokeili uutta istuinta samat haalarit päällään. Muihin turvallisuusseikkoihin hän kyllä otti kantaa. Neuvolassakaan ei kukaan koskaan ole mitään maininnut kun olen Lukaksen sinne vienyt turvakaukalossa, toppahaalarit päällään. Nyt joku ensimmäistä kertaa kyseenalaisti toimintani ja sai mut heräämään todellisuuteen. Onneksi mitään kolaritilannetta ei ole tapahtunut, sillä olisinko pystynyt antamaan itselleni anteeksi, jos lapselleni oli tapahtunut jotain niiden toppahaalareiden vuoksi.

Sitten totesin itsekseni, että hyvänen aika mikä operaatio on aina riisua ja pukea haalareita autossa! Hermot menee itse kullakin. Ulkona ja autossakin on kylmä, lapsihan jäätyy. Miten tämä asia käytännössä toteutetaan?

Ensimmäinen askel on lämmittää auto ennen lähtöä, jos mahdollista. Meidän autoissa on webastot, joten niillä lämmitys onnistuu nopeasti. Hätävarana olen laittanut auton käyntiin hetkeä aiemmin.

Lapselle olen pukenut kerroksittain vaatetta, päällimmäiseksi fleecehaalarin tai villavaatteet. Jalkoihin olen edelleen laittanut tossut tai kengät, käsiin hanskat ja päähän pipon. Ne on niin helppo napata pois, jos autossa tuleekin kuuma. Autolle ei ole kotona matkaa edes kahtakymmentä metriä, joten sillä välimatkalla ei ehdi jäätymään. Vaihtoehtoisesti voi lapsen kääriä peittoon, kunnes ollaan autossa. Lämmin viltti meiltä löytyy autosta valmiina, samoin yhdet toppahaalarit, joten niitä ei tarvitse edestakaisin kuljetella. Vaikka toppavaatteita ei olekaan päällä, turvavyön kunnollinen kiristäminen on silti yhtä tärkeää. Jos autosta poistutaan pidemmäksi ajaksi ulos, puetaan haalarit perille päästyämme. Onhan se haastavampaa autossa, kuin kotona, mutta mikä menisi lapsen turvallisuuden edelle? Jos taas ollaan menossa vain jonkun luo kylään tai ruokaostoksille, en ole kokenut tarpeelliseksi pukea haalareita. Ei ole tullut lapselle kertaakaan kylmä, eikä flunssa tämän muutaman viikon aikana kun olen tähän turvallisuusasiaan panostanut. Vauvalle on tarkoitus ostaa lämpöpussi turvakaukaloon. 

Sillä että kerron tästä, en tahdo jeesustella, en olla tekopyhä tai muutenkaan arvostella muita vanhempia, ei kuulu tapoihini. Olen kokenut, ettei tästä asiasta vaan olla tietoisia, niin kun en itsekkään ollut. Varsinkin omien vanhempieni ikäiset ja sitä vanhemmat ovat ihmettelleet, miksei lapselle pueta autoon paksua haalaria, raukkahan paleltuu. Sitten kun olen kertonut syyn, reaktio on ollut kutakuinkin "Aijaa! En ole tiennytkään! Ei silloin ennen tommoisista puhuttu."

Eilen julkaisemani videon myötä, ovat kuitenkin myös monet nykypäivän pikkulasten vanhemmat tulleet kertomaan, etteivät todellakaan asiasta tienneet ja ovat kiittäneet mua videosta. Nyt hekin ovat muuttaneet tapojaan ja yhä useampi lapsi matkustaa turvallisemmin. Itse kiitän häntä, joka silloin sen kommentin laittoi ja sai mut muuttamaan tapojani. Olisipa joku kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin!

En voi sen enempää vaikuttaa siihen, miten kukin lastaan autossa kuljettaa, mutta mikäli tietää ne omassa toiminnassaan mahdollisesti turvallisuutta alentavat seikat, käynnistää auton ja painaa kaasua, on todella ikävää, jos lapselle sattuu jotain. Aina ei välttämättä tule ajatelleeksi tai huomioineeksi kaikkia asioita, ehkei edes tiedä niistä, joten hyvä tutustuminen turvallisuusasioihin ei koskaan ole pahitteeksi. Näistä autossa matkustamisen turvallisuusasioista voisi kirjoittaa vaikka loputtomiin, mutta jääkön tämä tältä osin tähän. Liikenneonnettomuudet ovat yleisiä, eikä niihin pysty aina edes omalta osaltaan vaikuttamaan (ellei jää kokonaan liikenteestä pois), joten toivon kaikille turvallisia ajokilometrejä!❤

Miten tähän on tultu?

Mä en ole oikeastaan missään sen tarkemmin kertonut tämän toisen raskauden etenemisestä tähän päivään asti. Asiasta tein julkisen vasta raskauden puolivälissä, joten sitä aikaisempi tieto kaikesta on oman muistini, äitiyskortin ja kanta.fi:n varassa. Muisti on näistä ehkä tärkein, koska se kertoo eniten, mutta se on myös katoavainen. Siispä mä aion pyhittää tämän hetken sille, että kirjoitan kaiken ylös tähän postaukseen.

Maanantai-iltana syyskuussa, tein positiivisen raskaustestin. Seuraavana aamuna toisen samanlaisen, ihan vaan varmistukseksi. Mulle oli varattu aika kolonoskopiaan, eli paksusuolen tähystykseen saman viikon torstaille, joten lähdin heti selvittämään, onko sille jotain estettä raskauden vuoksi. Ei ollut ja tähystyksessä sainkin toisen suuren uutisen samalle viikolle, sairastan Crohnin tautia! Mietin vain, että miten selviän, mutta onnekseni raskaus poisti tullessaan Crohnin taudin oireet ja aloin voimaan hyvin. 

Alkuraskaus sujui loistavasti. Ei pahoinvointia, ei väsymystä, ei vatsakipuja, ei mitään perinteistä raskausoiretta. Pystyin toimimaan täysin normaalisti, joka oli toki vain hyvä juttu. Ensimmäiseen äitiysneuvolaan menin rv 6+1. Sinne menin yksin, koska se tapahtui Vilppulassa, koska olin siellä vielä kirjoilla ja Aleksilla oli työvuoro Vammalassa. Eihän siellä mulle mitään uutta ollut, mutta lähtötilanteen mittauksia tehtiin kyllä. Crohnin tauti oli saanut painoni tippumaan niin, että painoindeksini oli vain 17,6 ja se hieman huoletti terveydenhoitajaa. Näin jälkeenpäin kun asiaa katsoo, huoli oli turha, sillä paino lähti heti nousuun huimaa vauhtia kun raskaaksi tulin ja suolistosairauden oireet katosivat. Verenpaineet olivat täysin kunnossa, mutta hemoglobiiniksi saatiin vain 99. Verikokeisiin siis ja sitä kautta rautatiputukseen kaksi kertaa. Nykyään mulle ei enää edes suositella suun kautta otettavia rautavalmisteita tämän perussairauden vuoksi, eivätkä ne mulla oikein tehoaisikaan kunnolla. Neuvolasta tuli kuitenkin tuomioksi riskiraskaus ja tarkka seuranta. Lääkkeitä en sairauteeni syönyt, joten kortisonien mahdollisesti aiheuttama sikiön pienikokoisuus ei ollut nyt riskinä. Sen sijaan olisi ennenaikaisen syntymän riski. Tässä kohtaa totesin, että ilmankos Lukaskin meinasi ottaa varaslähdön pari kuukautta etuajassa, luultavasti Crohnin (ja stressin) aiheuttamaa sekin. Kun taustalta löytyy jo tuo viime raskaudessa tapahtunut tilanne, jossa olin viikonlopun TAYSissa supistustenestolääkityksessä, on erityisen tärkeää seurata tilannetta tarkasti, jotta kaikkeen mahdolliseen pystytään reagoimaan nopeasti. 

Ensimmäiseen ultraan pääsin jo rv 7+0 ja se tehtiin TAYSin äitiyspolilla, sillä tarkka seuranta haluttiin aloittaa heti. Olihan se jännittävä hetki, mutta ehkä vielä jännittävämpää Aleksille, näkihän hän ensimmäistä kertaa ensimmäisen oman lapsensa, joka tosin silloin oli pieni möykky vain. Olin ennen ultraa pakottanut Aleksin syömään kunnolla, vähentääkseni pyörtymisen riskejä. Lukasta odottaessani, kun Aleksi kerran oli ultrassa mukana, hänen piti poistua paikalta heikotuksen takia. En tiedä auttoiko pakkoruokailu, mutta ainakaan kukaan ei tällä kertaa pyörtynyt, eikä joutunut edes poistumaan paikalta! 

Kaikki oli ultrassa hyvin. Sikiöitä yksi, oikeassa paikassa, kaikki kunnossa ja sydän löi hienosti. Koska mitään oireita suolistosairaudesta ei ollut, eikä mitään lääkityksiäkään siihen mennyt, ei lääkäri nähnyt tilanteessani merkittäviä riskejä. Uusi käynti äitiyspolille varattiin raskausviikolle 24. Tämä siksi, että jos jotain sattuisi ennen sitä, annettaisiin sen sattua, mutta rv 24 jälkeen tehtäisiin kaikki, jotta vauva jäisi henkiin. 

Odotus jatkui normaalisti, raskausoireita ei ilmaantunut, mutta pientä turvotusta vatsanseudulla alkoi olla. Omat vaatteet, farkutkin mahtuivat kuitenkin hyvin jalkaan, eikä raskaudesta tietämättömät saattaneet aavistaa mitään. Koska Lukasta odottaessani, olin alkuraskaudessa kärsinyt pahoinvoinnista, väsymyksestä ja heikotuksesta, pelkäsin että jokin olisi nyt vialla. Sikiöseulonta oli tulossa ja stressasin sitä hirveästi. Yritin kuitenkin ajatella asiaa järjellä. Kaikki raskaudet ovat erilaisia, ei niitä kannata vertailla toisiinsa! Rv 13+1 oli sitten tuo sikiöseulonta Tampereen Terveystalolla. Sinne mentiin taas yhdessä Aleksin kanssa, olihan aikaa jo kerran siiretty viikkoa myöhemmäksi ihan vaan sen vuoksi, että Aleksi mukaan pääsisi. Nyt siis tutkittiin, onko sikiöllä kaikki edelleen kunnossa ja laskettiin riskit erilaisille kehitysvammoille. Se hetki kun tietokone laski riskilukuja, oli tuskastuttava. Erroria se antoi heti ensimmäisenä. Riskilukuja varten otetut verikokeet raskausviikolla 8+0 (varhaisintaan tässä vaiheessa ne saa ottaa) olivat tietokoneen mielestä otettu rv 7+4, koska ultrassa sikiö näytti muutaman päivän nuoremmalta. Tässä kohtaa kätilö huijasi tietokonetta, merkitsi verikokeet otetuiksi muutamaa päivää myöhemmin ja saimme erittäin pienet riskiluvut, eli riskejä ei oikeastaan olisi lainkaan. Olo oli erittäin helpottunut ja mukaamme lähti hymyjen kera monta kuvaa pienestä lapsestamme. Aleksi oli heti sitä mieltä, että on hänen näköinen tai ainakin nenä on peritty isältä! Ensimmäistä kertaa tuli puheeksi lapsen nimikin, mutta ihan tosissamme emme sitä vielä alkaneet pohtimaan. 

Nyt oli kirjat vaihtuneet mun ja Lukaksen osalta virallisesti Vammalaan, joten neuvolakin vaihtui. Kuukauden välein on ollut käyntejä tähän mennessä ja koko perheen voimin siellä ollaan käyty. Terveydenhoitaja on todella mukava, etunimeltään ja jopa ikävuosiltaan sama kuin mitä Vilppulassa oli. Hän on ollut helposti lähestyttävä, asiallinen ja rento. Käynneillä on tehty samoja mittauksia mitä ensimmäiselläkin äitiysneuvolakäynnillä. Paino on noussut, verenpaineet pysyneet hyvinä ja hemoglobiinikin on rautatiputuksen ansiosta 130! Meidän perheen voimavaroja on käyty läpi ja niitä asioita jotka meitä huolettavat. Ruokavalioasioihin ei ole takerruttu suolistosairauteni vuoksi. Tiedän mitä pitäisi välttää ja miten olisi hyvä syödä ja noudatan niitä parhaani mukaan. 

Ensimmäinen kolmannes kun oli ohi, aloin odottamaan liikkeitä, joita ei kuulunut. Kun koitti 15. raskausviikko, odotin niitä todella, sillä Lukaksen liikkeet olin tuntenut silloin. Siitä eteenpäin, aina kun menin illalla sänkyyn makaamaan, kuulostelin ja tunnustelin, mutta mitään ei tapahtunut. Ei liikkeitä, ei edes pienintäkään hipaisun tunnetta. Lukas täytti vuoden ja Joulu teki tuloaan. Olin huolissani vauvasta, mutta neuvolassa kuuluivat oikein hienot sydänäänet. Sitä se vaan on, jatkuvaa huolta omasta lapsesta. Yritin hukuttaa huolet jouluvalmisteluihin, sillä olin luvannut tehdä kaikki jouluruuat yksin yhdeksälle hengelle. Vain muutamaa päivää ennen Joulua se tapahtui, vauva liikkui eikä sitä voinut olla tuntematta! Ne eivät olleet hipaisuja, vaan ihan kunnon möyrintää. Sain tuolta pieneltä ensimmäisen ihanan joululahjan. 

Tässä vaiheessa raskauden peittely oli erittäin haastavaa, lähes mahdotonta. Niimpä viimein jouluaattona, asiasta tehtiin julkista ja loputkin sukulaiset saivat asiasta tietää omien joululahjojensa tai joulukorttien muodossa. Ensimmäiset raskausoireetkin alkoivat tehdä tuloaan.

Koska neuvolakäynnit ovat sitä samaa juttua kerrasta toiseen, eikä mitään erikoista ole siellä tullut vastaan tai noin muutenkaan, mennään jo siihen rakenneultraan, joka oli rv 21+1. Liikkeitä oli tuntunut nyt parin viikon ajan ja ne olivat niin voimakkaita, että Aleksikin ne pystyi tuntemaan. Kaverikseni olin saanut närästyksen, hyvän hiuspäivän pilaavia "vauvahiuksia" ja hikoilun. Tämäkin ultra tapahtui Tampereella Terveystalolla. Parkkihallista kävellessäni vastaanotolle, tuntui kävely todella inhottavalle. Jännitti. Nimeäni kutsuttiin muutaman minuutin etuajassa. Olimme miettineet etukäteen vauvan sukupuoltakin, mutta itse en ollut saanut sellaista varmaa tunnetta kummastakaan vaihtoehdosta. Aleksi taas oli ollut alusta asti sitä mieltä, että tyttö tulee.

Heti alkuun saimme todeta, että vauva oli pää alaspäin, aika hankalassa asennossa ultrauksen kannalta. Kätilö alkoi järjestyksessä käymään eri ruumiinosia ja sisäelimiä läpi, päästä aloittaen. Kohta hän sanoi, että täytyy mitata useampaan kertaan aivoista jokin mitta, koska ensimmäisellä kerralla saatu tulos oli juuri siinä rajoilla, onko se ok vai ei. Silloin iski pieni paniikki, jota en kuitenkaan halunnut näyttää ulospäin. Kätilö rauhoitteli ja mittaili samalla kun Aleksi sai kysyttyä, mitä se tarkoittaisi jos tulos on huono. Silloin aivoissa olisi liikaa nestettä ja puhuttaisiin vesipäästä. Toinen vaihtoehto olisi jokin kehitysvamma. Heti perään hän kuitenkin totesi, että ne eivät koske meidän lasta, hänellä on siltä osin kaikki kunnossa, parit uudet mittaukset antoivat oikein hyvät tulokset. Vauvan asento vain teki mittaamisesta vähän haastavaa. Saimme huokaista helpotuksesta ja ultra jatkui normaalisti. Jossain välissä pyysin, voisiko kätilö kertoa sukupuolen, jos se näkyy ja sehän sopi. Tärkeämmät jutut katsottiin ensin, hitaasti mutta varmasti. Sydäntä oli todella vaikea ultrata kunnolla ja aikaa oli nyt mennyt toimenpiteeseen jo 20 minuuttia. Kääntyilin ja vaihdoin asentoani, mutta eihän se auttanut. Kätilö patisti hetkeksi kävelemään, mutta sekään ei tehonnut. Itsepäinen kaveri! Siinä odotellessamme, josko asento jotenkin muuttuisi, kätilö päätti etsiä sitä sukupuolta ja sehän löytyi varsin helposti. Yhtäkkiä tauluun ilmestyi jotain, mikä kertoi kaiken ilman että kätilön tarvitsi sanoa mitään. Varma poika! 

Viimein 40 minuutin jälkeen, hommat oli saatu päätökseen. Saatiin todeta, että meidän pojalla on kaikki hyvin, rakenteista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Uudet kuvat matkaan pienokaisesta ja jälleen hymyillen kotiin. Lukakselta jääneet vaatteet ja muut, tulisivat nyt hyvään käyttöön tälle uudelle tulokkaalle. 

Rakenneultrasta on nyt kulunut aikaa neljä viikkoa. Raskausoireet ovat lievästi lisääntyneet eli mukaan on saatu joitain liitoskipuja, harjoitussupistuksia ja ihottumaa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä ollut niin suuri vaiva, että se olisi haitannut normaalia elämistä. Ja nyt taisin valehdella. Todellakin on haitannut, nimittäin hormonit! Eilen ja tänään olen sentään ollut ihan normaali, mutta muuten melkoinen hirviö toisinaan. Mielialat ovat vaihdelleet hyvin nopeasti ja rajusti. Pikkuasiatkin ovat ärsyttäneet ja olen saanut tehtyä niistä pääni sisällä todella suuria. Siinä on ollut kaikilla kestämistä, mutta niin on ollut myös mulla itselläni. Tuntuu että oon hukannut itseni, mun sielu on varastettu ja mun sisälle on muuttanut demoni. On oikeasti todella raskasta olla aina ärsyyntynyt tai surullinen jostain asiasta kun reagoi kaikkeen moninkertaisesti ja yleensä ei niin hyvällä tavalla. 

Vauva se vaan kasvaa kovaa vauhtia ja maha sen mukana. Omat vaatteet eivät mahdu päälle, joten tilalle ovat tulleet äitiysvaatteet omasta varastosta, sekä siskolta ja ystävältä. Nukkumiseen tämä mahan koko ei toistaiseksi hirveästi vaikuta, mutta myönnän vieväni sängystä enemmän tilaa kuin ennen. Arkisin nukunkin vähintään puolet yöstä yksin, joten tilaa onneksi riittää! Painoa olen ehtinyt kerryttämään jo yli kymmenen kiloa ja sekös hirvittää. Äitiysneuvolassa tosin sanottiin samantien, että turhaan kauhistelen kun otetaan huomioon lähtöpaino. On vain erittäin hyvä, että painoa on tullut ja saa kuulemma tulla ainakin toiset kymmenen lisää. Aleksinkin mielestä on parempi, että olen saanut painoa, näytän kuulemma taas terveeltä ja hyvinvoivalta. Tottahan se on, raskaaksi tullessani olin pelkkää luuta ja nahkaa enkä todellakaan näyttänyt terveeltä.

Viime viikolla kävin edellisen ja toistaiseksi viimeisen kerran TAYSin äitiyspolilla seurannassa. He olivat sitä mieltä, ettei ole tarvetta varata uuttaa aikaa. Tottakai jos jotain erityistä ilmenee, palaan sinne takaisin, mutta nyt tilanne on erittäin hyvä. Tuolloin vauva painoi noin 660g, syke oli loistava ja virtaa hänellä riitti. Sen onkin saanut huomata, että erittäin energinen tapaus tämä poika on. Liikkeet tuntuvat todella kovina, ne jopa sattuvat toisinaan ja näkyvät ulospäin. Tänään on raskausviikkoja kasassa 25+1 ja laskettuun aikaan (17. toukokuuta) on alle 15 viikkoa. Tälläkin hetkellä vatsassa riehutaan, liekö sen takia että söin ihan hiukan jäätelöä kun teki mieli.

Puolentoista viikon kuluttua on edessä sokerirasitustesti, sen jälkeen taas äitiysneuvola. Tässä nyt vaan mennään päivä kerrallaan eteenpäin lähemmäs kevättä. Mielenkiinnolla odotan miten kaikki sujuu loppuun asti.

Harmikseni en ole tämän raskauden aikana ottanut paljoakaan kuvia, jotain satunnaisia puhelimen kameralla napattuja. Ehkä sekin tilanne nyt muuttuu blogiin kirjoittelun myötä.

Tubettajasta bloggaaja?

Mun arjesta on toden totta kadonnut oma rauha, ne hetket kun talo on hiljainen, rauhallinen eikä ketään ole lähettyvillä, paitsi korkeintaan päiväuniaan ulkona nukkuva lapsi. Kun tuo lapsi on hereillä, keksit mitä mielenkiintoisimmat leikit ja pidät seuraa, välillä vastaanotat uhmaraivareita, yrität tarjota ruokaa, joka kumminkin päätyy lattian kautta imuriin ja sen lopun ajan pelkäät, mitä pahuuksia pikkutaapero vielä keksiikään. Mutta ei hätää, homma hanskassa, eikä hanska ole hukassa, tähän on yhdessä tultu ja yhdessä on jokaisesta päivästä selvitty. Yritäppä siinä kuitenkin viritellä kameroita, puhua asiasi ilman suuria häiriötekijöitä, editoida ja niin edelleen. Ei onnistu.

Laita lapsi nukkumaan, mieluiten ulos, silloinhan saat puolesta tunnista kahteen tuntiin rauhallisempaa aikaa. Äkkiä kun hoitaa hommat niin onnistuuhan se! Vaan ei onnistu. Ulkona sammui valot, aurinko hävisi, eikä kellertävä kattolampun valaistus videolla imartele. Mutta entä jos sattuisikin olemaan valoisaa, etkä olisi niin äärettömän väsynyt ja nuhjuisen näköinen, että kykenisit kuvaamaan. Niin, sitten ovesta astuu sisään se miehesi äiti, veli, isäpuoli, tädin mummon kissan kaima ja rauha on mennyttä.

Vaan entä jos ei astu? Ne hetket ovatkin niin harvinaisia, että silloin vain nautin, ilman kameraa!

Tähän on tultu. Videoiden kuvaaminen tässä elämäntilanteessa on erittäin haastavaa. Se tuntuu raastavalta, koska se on kuitenkin niin tärkeä ja iso osa mun elämää. Aleksin kanssa ollaan etsitty omaa kotia, on käyty katsomassakin ja huomennakin mennään katsomaan taas seuraavaa vaihtoehtoa. Niin kauan kun sitä ei meillä vielä ole, majailemme kaikki hänen vanhempiensa luona ja voin sanoa, ettei ole ollut helppoa! Kumpa tämä seuraava kotivaihtoehto, olisi oikeasti se meidän tuleva koti, se helpottaisi tätä arkea jo paljon. Ainakin mun omien hermojen kannalta. Ja toisinaan liian aggressiivisesti käyttäytyvien raskaushormonien kannalta.

Kyllä, yksi tällainen "pieni" asia on jäänyt vielä blogin ulkopuolelle, nimittäin meidän pieni poika, Lukaksen pikkuveli, jonka tarkoitus olisi toukokuussa tulla meidän perhettä täydentämään. Odotusaika on tähän asti ollut yhtä sumua, suurimmaksi osaksi stressin vuoksi. Kello käy, mutta kotia ei näy. Mitään valmisteluja tulevaa vauvaa varten ei olla tehty. Kunhan käydään äitiysneuvolassa ja on haettu Kelasta lapsiperheen tukia. Itse kaipaisin nyt niin paljon sitä, että saisi laittaa kaikkea valmiiksi, mutta eihän se ole mahdollista kun ei ole sitä kotiakaan vielä. Kuinka ihanaa olisi lajitella pieniä vaatteita, laittaa hoitopöytää kuntoon ja ostaa tarpeellisia tarvikkeita. Ehkä sen aika kuitenkin vielä tulee ja sitä odotan malttamattomana.

Nyt kyllä vähän karkasi juttu sivuraiteille, mutta olihan tuo äärimmäisen tärkeä, ilmoitusluontoinen asia tähän heti alkuun! Sehän se tässä pääasia kuitenkin nyt oli, että videoiden lisäksi, olisi tarkoitus pitää tätä blogiakin aktiivisempana. Tästä lähtien ainakin yritän olla sekä "tubettaja" että bloggaaja.  Kirjoittaminen näissä olosuhteissa kun on vaan helpompaa, eikä vaadi niin suuria järjestelyjä. Blogin ulkoasu on päivitetty, nimi pysynyt samana. Mukaan tähän tarinaan on vain liittynyt nyt kaksi uutta ihmistä, Aleksi ja tuleva pikkuveli. Vaikka meidän arki ei pyörikkään toistaiseksi parhaimmissa olosuhteissa, olen onnellinen. Meidän perhe, minä, Aleksi, Lukas ja pikkuveli. Mahtavaa päästä jakamaan tätä kaikkea taas tännekin!

Youtubessa onkin raskauteen liittyvä Q&A -video! Sen jos katsoo, pääsee varmasti paremmin perille asioista. Sen enempää en oikeastaan ole ehtinyt videoillakaan raskausjuttuja  höpöttelemään (paitsi snapchatissa: sannimariia95), mutta eiköhän sekin asia vielä korjaannu. Uudet videot linkkaan aina tänne blogiin.

Näillä jatketaan eteenpäin, kiva jos jäät täällä blogin(kin) puolella tätä meidän elämää seurailemaan!