Verensiirtoon?

Ylihuomenna! Ylihuomenna on tasan rv 30+0! Herranjestas sentään... Synnytystä miettii aina vain enemmän ja enemmän kun päivät vähenevät. Välillä olen totaalisen kyllästynyt raskaana olemiseen, mutta välillä taas oon vallan kauhuissani siitä, että pian se vauva on ihan oikeasti pois mun sisältä. Kauheasti ei ole mitään ihmeellistä viime aikoina tapahtunut, joten kirjoitteleminenkin on jäänyt vähemmälle. Sen sijaan olen kuvannut videoita Youtubeen ja niissä onkin riittänyt työtä. Tänään kuitenkin kävin taas neuvolassa ja kuulumisia sieltä voisin vähän kertoilla.

Ensimmäistä kertaa, mulla vierähti neuvolassa tunti aikaa. En tiedä mihin se aika sitten oikein kului. Varmaan siihen kun juteltiin mun hemoglobiinista, huonovointisuudesta, jota tulee aina kohtauksittain, nykyisestä elämäntilanteesta ja isosiskon syntyneestä lapsesta. Tällä kertaa otettiin synnytyskin varovasti puheeksi ja parin viikon päästä mun oliskin tarkotus mennä synnytysvalmennukseen. Haluaisin myös joku torstai käydä TAYSissa, kun siellä kätilö kertoo synnytyksestä. Neuvolassa käytiin siis vähän läpi, että miten synnytys käynnistyy ja milloin on hyvä ottaa yhteys synnytyssairaalaan. Olin hyvin järkyttynyt, kun terveydenhoitaja sanoi, että raskausviikosta 34 eteenpäin, saa lapsi ihan vapaasti syntyä, jos on syntyäkseen. Siihenhän on enää neljä viikkoa aikaa! Todennäköisempää tietysti on, että syntymä venyy sinne loppumetreille saakka, mutta silti tuo oli järkyttävää kuulla. En minä nyt vielä neljän viikon päästä olisi valmis synnyttämään.

Verenpaineet näytti 115/67, syke 106, eli ne oli kohdallaan. Pissa oli puhdas ja vaaka näytti "ihanat" 61,7kg painokseni. Arvasin kyllä, että 60 kiloa on rikottu jo, mutta hurjaa tuo painon nousu on silti ollut. Sitähän on kertynyt tähän mennessä n. 15kg. Helposti rikotaan 20 kilon rajapyykki vielä ennen synnytystä, mutta ei mun sitten kuitenkaan tarvitse sitä kaikkea pudottaa sen jälkeen. Olinhan kuitenkin melkoisen kevyt tapaus ennen raskautta.
Hemoglobiini oli nyt sitten se huolestuttava asia. Minä kun ajattelin sen olevan ihan kohdallaan, mutta se olikin tehnyt rajun laskun. Viimeksi se oli 121 ja tänään lukemaksi tuli 93. Se oli mulle oikeesti iso yllätys, koska en ole voinnissa huomannut mitään muutosta. Sain sitten samantien kolme levyä rautatabletteja kouraan ja ruokavalioon pitäisi nyt saada paljon rautapitoista sisältöä. Terkkari pelotteli jo verensiirrolla, jos ei parannusta tapahdu. Synnytyksessä kuitenkin menettää verta jonkin verran, joten ennen sitä, pitäisi hemoglobiinin olla mahdollisimman hyvä. Nyt siis vain rautaa suuhun ja toivotaan, että arvot lähtisivät nousuun. Ja jos ei lähde, niin sit mennään tankkaamaan vähän lisää verta suoniin.

Viime viikolla sain tosiaan kesken automatkan semmoisen huonovointisuuskohtauksen. Yhtäkkiä vain tunsin, kuinka olosta alkoi tulla vähän omituinen. En tiennyt, johtuiko se väsymyksestä vai mistä, mutta koko ajan huonommaksi se olo vain meni. Loppujen lopuksi mun puutu jalat, kädet tärisi, sydän hakkas ja musta tuntui, että oksennan ja menetän tajuntani ihan just. Siispä auto pysähdyksiin ja mä menin ulos hengittelemään raikasta ilmaa. Mulla oli todella huono olo, mutta se meni ohi onneksi kun hetken aikaa oli pihalla. Sitten vointi olikin taas aivan normaali, ihan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Tästä siis kyselin terkkarilta, että mistä johtuu. Luultavasti siitä, että vauvalla oli liian vähän tilaa, auton tärinä teki huonoa ja kun vauva pyöri ja möyri toista tuntia jo aivan hirveästi, alkoi se jo tuntumaan pahalta. Ihan normaalejahan nuo on, mutta autossa pitää muistaa kallistaa selkänojaa vähän taaksepäin, jotta vauvan tila ei liikaa mahassa pienene. En kyllä tuommoisia olotiloja haluaisi enempää kokea.

Selkä reistailee ja harjoitussupistuksia tulee. Lonkka tuntuu hajoavan palasiksi, eikä se tykkää yhtään kumarassa olemisesta. Edelleen sinnittelen ilman särkylääkkeitä ja tukivyöhönkään en vielä haluaisi turvautua. Hierontaa on yritetty ja lämmintä suihkua. Joskus ne auttavat, toisinaan taas eivät. Ehkä mä vielä jotenkin tämän kestän ja pakkohan sitä sitten on turvautua muihin kivunlievityskeinoihin, jos siltä tuntuu.

Tämmöinen päivitys nykyhetkeen. Siskon tyttö on aivan ihana tapaus ja sitä pientä "nukkea" voisi pitää sylissä vaikka kuinka paljon! Ei sitä oikein meinaa uskoa, että kohta mulla on sylissä ihan oma sellainen. Juuri nyt en malttaisi odottaa häntä saapuvaksi enää yhtään, vaikka vähän pelottaakin, millaista arki on, mutta kai se on pakko vielä pysyä kasassa. Joulu, tule jo!

Ainiin! Mulle voi laittaa tulemaan kysymyksiä tähän raskauteen/vauvaan liittyen, jos jotain kysyttävää vaan on. Mun on tarkotus kerätä ne sitten yhteen ja teen sitten videon, jolla kerron kysymyksiin vastaukset. Mitään aikarajaa ei ole, mihin mennessä pitää olla kysymykset kysyttynä. Teen sen videon sitten kun niitä on tullut riittävästi.

Iloisia uutisia ja hysteeristä pelkoa

Eilen vähän tuli sisustettua tuota omaa kotia ja laitoin isosiskolle kuvia lopputuloksesta. Vastausta ei kuulunut, eikä hän ollut koko päivänä käynyt Whatsappissa. Silloin aloin epäilemään, että jotain on meneillään ja illalla sainkin kuvan suloisesta tyttövauvasta, joka oli saapunut maailmaan ❤ Aivan ihana uutinen ja hienoa, että kaikki oli mennyt hyvin.

Uutisten jälkeen, mulla oli koko ajan semmoinen olo, että voisin vain itkeä, mutta en tiennyt kummasta, onnesta vaiko pelosta. Ennen nukkumaan menoa aloinkin vollottamaan, koska todellisuus iski vasten kasvoja. Mä olisin seuraava.
Tähän asti en ole jotenkin kunnolla ajatellut joskus synnyttäväni. Se ei ole tuntunut niin todelliselta. Tähän asti on keskitytty siihen, koska siskoni synnyttää ja sitä hetkeä on odotettu koko raskauteni ajan. Eilen tajusin, että nyt se olen minä, kenen odotetaan seuraavaksi synnyttävän. Miten mä siitä muka selviän, yksinkö mä siellä synnyttämässä olen ja kärsin, millä mä meen synnyttämään ja alkoi mua pelottamaan jo se arkikin yksin vauvan kanssa. Suunnaton pelko valtasi mut, eikä siihen sitten kyllä auta muiden "kyllä se siitä, kyllä kaikki hyvin menee, kyllä sä selviät..." tsempit. Se yksin oleminen pelottaa vaan niin paljon ja eilen se jotenkin nousi kunnolla pintaan, kuinka pelottavaa se oikeasti on. Ensimmäistä kertaa mä mietin sitä, kun on sanottu, ettei tämä yksin lapsen kanssa oleminen ole helppoa. Ensimmäistä kertaa mä oikeesti oisin voinut sanoa ääneen, että se yksin oleminen on ihan perseestä. Mä toivon, että mä selviän. Mä toivon, että vaikka se ei helppoa olekaan, mä osaisin olla äiti ja pitää lapsestani huolta. Mä todella toivon, että mä pelkään ihan turhaan. Sen tiedän, että ainakin mä tarvitsen paljon tietoa synnytyksestä neuvolasta ja ehkä se pitää ottaa puheeksi myös siellä neuvolapsykologillakin. Ei mua tähän asti ole synnytys mitenkään pelottanut, mutta nyt kun mä olenkin se seuraava joka joutuu synnyttämään, sitä on alkanut pelkäämään.

Luultavasti kirjoitan myöhemmin enemmän siitä, mitä ajattelen tulevasta synnytyksestä, mutta tämä oli nyt tällainen pikainen päivitys siihen, että musta tuli täti x3 ja samalla hysteerinen pelkääjä. Muistakaahan käydä kurkkailemassa mun Youtubea välillä. Siellä on perjantailta My day -videota ja tälläkin hetkellä on uusi video latautumassa. Se on mun ensimmäinen storytime-video, jolla kerron siitä kun sain tietää olevani raskaana. Oon toki kirjoittanut siitä hetkestä tänne blogiinkin jo, mutta kun toiset tykkää enemmän videoista ja kertaus on vain opintojen äiti, niin mikäpäs siinä. Sanni Mariia oli kanavan nimi.

Ei niin kiva neuvolalääkäri

Keskiviikkona tuli 27 raskausviikkoa täyteen ja 28. viikko lähti käyntiin. Sen kunniaksi mulla oli ensimmäinen lääkärineuvola, johon sisältyi sisätutkimus. Eihän nuo mitkään gynekologikäynnit ole koskaan mitään kauheen kivoja ollut, mutta nyt sain kokea semmoisen oikeasti kauhean sisätutkimuksen. Aina aikaisemmin mulle on kerrottu selkeästi mitä tehdään, miten tehdään ja sattuuko se vai ei, mutta keskiviikkoinen neuvolalääkärin sisätutkimus oli kyllä aivan tuollaisen vastakohta. Lääkäri ei kertonut yhtään mitä teki, vaan raa'asti tunki instrumenttinsa sisuksiini ja kommentoi jotain epämääräistä. Seuraavaksi tuntuikin, kuin hän olisi kyynerpäätään myöten kaivellut mua samalla kun toisella kädellen paineli mun vatsaa. Tässä vaiheessa mun oli jo pakko vähän irvistää. Koko sisätutkimus oli alle minuutissa ohi ja jätti jälkeensä kuukautismaiset vatsakivut. Kuulemma oli kohdunsuu kiinteä ja kiinni, tässä kaikki informaatio mitä tutkimuksesta sain. Neuvolakortista luin, että kohdunkaula on ehkä n. 1cm lyhentynyt siitä mitä se alussa oli, mutta oli kuitenkin edelleen 4-5cm, eli oikein hyvä.

Ultraus sujui hieman paremmin. Löytyi sydän, vatsalaukku, virtsarakko ja selkärankakin. Munuaisetkin kuulemma toimivat. Vinosti poikittain siellä oltiin, ilmeisesti enemmän pää alaspäin ja jalat kohti ylävatsaa. Mitattiin päätä, vyötärönympärystä ja reisiluuta. Taas saatiin tulokseksi muutaman päivän vanhempi sikiö, niin kuin aina jokaisella ultrauskerralla. Kone näytti lasketuksi ajaksi jo kolmatta kertaa 3. joulukuuta. Lapsen tämän hetkistä painoa olen kaikista eniten stressannut syömisieni takia, mutta onneksi paino oli aivan normaali 1065g. Pituudesta ei mitään tietoa, jotain yli 30cm kuitenkin. Lääkäri ennusti sikiöstä täysiaikaista n. 3500g vauvaa. Mitään sydänääniä ei kuunneltu. Kysyi hän, että onko mulle kerrottu sukupuolta, johon vastasin, että poikaa on luvattu tulevaksi ja tämän lääkäri vahvisti pitävän paikkaansa. Sitten näin sen itsekkin. Ilmiselvä poika, ei mitään epäilystä. Ihan reippaasti poika sukukalleuksiaan esitteli. Lopuksi lääkäri heitti mielestäni melko epäammattimaisen kommentin "Kyllä se on kiva ultrata hoikkaa ihmistä kun rakenteet näkyy hyvin. Sitten kun on kauhee läski, ei niitä meinaa nähdä". Joo, ehkä näin, mutta olisi tuon asian kauniimminkin voinut ilmaista. Olisi vaikka vaan kertonut mieltymyksensä hoikkaan rakenteeseeni ja jättänyt ne "läskit" sikseen.

Hoikasta rakenteestani huolimatta meinasin alussa saada saarnan niistä 11 kilosta, jotka olen itselleni raskauden aikana kerryttänyt, kunnes lääkäri huomasi katsoa neuvolakortista vain 47 kilon lähtöpainoni, eikä sitten paheksunutkaan painon nousuani. Tyytyi olemaan hiljaa. Parempi niin. Sanelun käynnistäni ja tehdyistä tutkimuksista lääkäri teki samantien siinä samalla kun istuin ja vartosin lupaa lähteä. Kesken kaiken lääkäri kysyi, niin että olikos mulla mitään vaivoja. No alappa siinä kesken toisen sanelun kertomaan juurta jaksain kaikista niistä selkävaivoista ja helposti tulevista supistuksista. Sanoin sitten vain, että ei ole ollut mitään ja lääkäri jatkoi sanelunsa loppuun. Olinhan minä toki jo ovesta sisään tullessani kertonut kuinka tämä raskaus ottaa selän päälle.

Ehkä kymmenen minuuttia kestäneen neuvolalääkärikäynnin jälkeen, kärsin vatsakivuista vielä tunninkin päästä. Nyt tiedän, miksi toisia ihmisiä pelottaa gynekologikäynnit. Aikaisemmin olen aina saanut niin hellää kohtelua, mutta nyt oli todella kovakouraista meininkiä ja puutetta kommunikaatiotaidoissa. Lääkäri oli nainen, luulisi hänen tietävän miltä se tuntuu, kun joku runnoo sisältäpäin. Vissiin on kaupungilla pulaa gynekologeista kun tuokin lääkäri on kuitenkin jo eläkeiän ylittänyt... En kuitenkaan kehitellyt tuosta käynnistä mitään traumoja itselleni, sillä tiedän niitä hyviäkin gynekologeja olevan tuolla jossain.

Pääasia kuitenkin, että pikkumiehellä oli kaikki hyvin. Ainakin yhden kerran sitä vielä joutuu tuon lääkärin käsiteltäväksi, mutta enköhän mä sen kestä. Mitä vain tämän pienen olennon vuoksi, joka potkii menemään hurjan paljon, todella usein. Monesti tuntuu molemmissa kyljissä yhtäaikaa sellaista kovaa värinää ja se on aika jännä fiilis. Usein näkee kuinka joku pää, käsi tai jalka liikkuu vatsaani vasten eri paikkaan ja joskus koko maha heilahtaa kovan tönäisyn myötä. Yksi yö tässä pidin puhuttelun pojalle, kun niin lujaa potki menemään vaikka mä olisin halunnut nukkua. Painoin kädellä vastaan ja puhelin kuinka olisi kauheen kiva, jos siellä vatsassakin voitaisiin jo rauhoittua. Kyllä se siitä sitten rauhoittui ja sain nukkua. Yleensä kello 02-10 välisenä aikana, liikkeitä ei juurikaan tunnu, enkä kertaakaan ole joutunut liikkeisiin heräämään. Nyt näyttäisi ainakin siltä, että meillä molemmilla on aika samanlainen unirytmi.

Närästys loppui noin viikko sitten ainakin toistaiseksi ja se oli suuri helpotus. Enää siis vaivaavat selkäkivut ja yleensä kivuttomat supistukset. Alaselkä tulee todella todella herkästi kipeäksi. Sitten on joitain semmosia juttuja, jotka saa mut hyvin usein ärsyyntymään. Kenkien pukeminen jalkaan on aivan yhtä tuskaa ja inhoan sitä kuinka näytän kaikissa ei-äitiysvaatteissa norsulta. Siksi en niitä käytä ja sen takia taas mulla on tosi vähän vaatteita mihin pukeutua. Onneksi täällä kotona ei ole kukaan katsomassa, kuinka päivästä toiseen oleskelen ilman housuja ja aina se sama paita päällä. Unet ovat jo pidemmän aikaa olleet ERITTÄIN omituisia. Ne eivät ole liittyneet millään tavalla lapseen, mutta oon huomannut niiden koskevan lähinnä tämän vuoden puolella tapahtuneita asioita ja niitä, jotka jollain tapaa ovat satuttaneet mua tai ovat niitä mun pelkoja. Mun elämästä ne kaikki kuitenkin aina kertovat, eivätkä ole mitään tuulesta temmattuja hirviöseikkailuja. Tiedän kyllä miksi näen juuri sellaisia unia kuin näen, ei tarvitse mistään unikirjasta lähteä selityksiä etsimään.

Ruuan suhteen oon tehnyt pienen parannuksen. Oon alkanut syömään aamupalaa joka päivä. Mannapuuroa, ruisleipää, jogurttia tai viiliä ja kupillisen kaakaota. Joskus jos vielä mahaan mahtuu, saatan jonkun hedelmänkin syödä. Tuolla määrällä ruokaa pärjää kyllä hetken aikaa. Vanhempien luona käydessä, nappaan aina omenapuusta omenan ja syön sen, vaikka ne vähän kirpeiltä maistuvatkin. Otin niitä pussillisen mukaani kerran, niin on voinut muulloinkin niitä syödä. Siinäpä ne parannukset ruuan suhteen. Liikuntapuoli on taas jäänyt vähemmälle selkäkipujen ja supistusten vuoksi, mitä saan helposti ihan vaan kävelylläkin. Uintia varmaan kokeilen jossain vaiheessa.

Yhteen hyvin omituiseen ilmiöön törmäsin alkuviikosta. Mullahan on kylpyamme, jossa tykkään välillä rentoutua jäätelön ja Criminal Mindsin parissa. Menin sitten kylpyyn ja yhtäkkiä mulle tuli todella kuuma ja aivan järjetön hiki vaikka vaan makasin siellä vedessä. Naama oli aivan kuuma ja punainen, eikä auttanut vaikka kuinka yritin vedellä sitä viilentää. Syke huiteli 130 paikkeilla ja päässä jyskytti. Nousin ammeesta pois ja menin keittiöön istumaan avonaisen ikkunan viereen. Pikkuhiljaa syke alkoi tasoittumaan, mutta mun oli pakko jättää pesut sikseen ja menin vain sänkyyn pitkälleni. Kesti kauan, ennen kuin viilenin ja naamakin alkoi näyttää normaalilta. Kauhuissani luin netistä kuinka ei saisi käydä missään kuumissa kylvyissä ja luulin jo tappaneeni koko lapsen. Onneksi aloin taas pian tuntemaan pientä liikehdintää ja huokaisin helpotuksesta. En tiedä mistä tuo sitten johtui, mutta ei ollut kyllä yhtään kivaa.

Tämmöistä kuuluu tänne tällä hetkellä. Keskiviikkona kävin myös katsomassa TAYSissa reitin synnytysvastaanotolle, ettei h-hetkellä tarvitse sitä lähteä metsästämään. Ei sinne ollut vaikea mennä ja luulen kyllä löytäväni oikeaan osoitteeseen sitten kun sen aika on. Keskiviikosta kuvasin myös My day -videon, joten TÄSTÄ voit mennä katsomaan, mitä kaikkea sinä päivänä tapahtuikaan. Oli pitkästä aikaa toiminnantäyteinen päivä ja sen jälkeen nukuin yöni pitkästä aikaa heräämättä kertaakaan yhtään mihinkään. Mun menot täällä Vilppulassa alkaa olla tältä erää suoritetut ja suuntaan taas joksikin aikaa Vammalaan jännittämään milloin isosisko saa esikoisensa. Vielä ei ole mitään tapahtunut, mutta toivottavasti pian!

Äitiys tekee naisista hirviöitä

Jo kauan ennen kuin tulin raskaaksi, tykkäsin selata erilaisia vauvafoorumeja netistä. Erityisesti mua kiinnosti aina miten ihmiset olivat raskautuneet ja minkä ikäisiä he olivat. Tämä taisi kiinnostaa aivan vain sen takia, että aina salaa toivoin kantavani sisälläni pientä elämän alkua vaikka täysi mahdottomuushan se oli. Näin jälkeenpäin ajateltuna, koko touhu kuulostaa ihan psykolta. Hain aina varhaisia raskausoireita ja juttuja raskauksista, jotka huomattiin vasta hyvin myöhään. Toki kiinnostuksenkohteisiin kuuluivat niiden lisäksi erityisesti teiniraskaudet ja synnytyskertomukset. Voi kuinka olisin halunnut liittyä foorumeille mukaan juttelemaan. Se kuitenkin jäi tekemättä kun suunnitelmissa ei ollut edes raskautua vielä pitkiin aikoihin.

Heti sitten kun koitti se hetki, että olinkin oikeasti raskaana, liityin yhteen foorumiin. Olin innoissani, että pääsin keskustelemaan muiden niin kutsuttujen joulukuisten kanssa. Olin varhain liikkeellä ja foorumiin liittyessäni, meitä oli samassa tilanteessa vain muutama. Pikkuhiljaa väki alkoi lisääntyä ja lisääntyy edelleen. Putosin laskuista siinä vaiheessa kun meitä oli yli sata. Alkuun keskustelu oli aktiivista ja positiivista. Nyt kuitenkin viime kuukausina ja viikkoina, olen huomannut, että aktiivisuus ei ole vähentynyt (paitsi omalla kohdallani), mutta ihmisistä on tullut kummallisen hyökkääviä! Anonyymit hormonihirviöt taistelevat keskenään milloin mistäkin; koirista, miehistä ja ylipäätään äitiydestä. Kun jokin asia herättää eriäviä mielipiteitä, niitä ei todellakaan pelätä tuoda ilmi. Ystävällisyyttä ei tunneta, saatika ymmärtäväisyyttä. Jotkut tietyt käyttäjänimet ovat painuneet ikuisina vastakohtina mieleen. He eivät ole koskaan samaa mieltä mistään. Eikä tarvitse ollakkaan. Oma mielipide asioihin saa olla, mutta onko niitä pakko aina tuoda julki? Jos on, tarvitseeko se ilmaista hyökkäävästi tai toista arvostelevasti? Tuommoisen aivan käsittämättömän äidien sodan vuoksi, en kyseiselle foorumille enää pahemmin kirjoittele. Ei vaan ole mitään mielenkiintoa lukea kerrasta toiseen kun äidit taistelevat keskenään siitä, voiko lapsella käyttää käytettyä patjaa pinnasängyssä, miten koiria kuuluu kouluttaa, tekeekö sukupuolineutraali kasvatus äidistä paremman, kuuluuko poika pukea poikien vaatteisiin ja tyttö tyttöjen vaatteisiin, mikä on oikea tapa syödä raskausaikana, onko keskustelija lihava vai laiha ja miten se vaikuttaa mihinkin ja kuka on hirviö miehelleen. Rauhottukaa hyvät ihmiset sentään! Kaikki ovat yksilöitä, jokainen on erilainen ja jokainen tekee itse omat päätöksensä juuri niin kuin itselleen parhaaksi tuntuu. Ei näissä asioissa tarvitse yrittää tehdä itsestään millään tasolla parempaa ihmistä ja kaikissa asioissa päteminen ottaa kyllä aika ankarasti päähän.

Luojan kiitos, joku ihana ihminen eräänä päivänä otti muhun yhteyttä Instagramissa ja toivoi minun liittyvän Facebookissa joulukuisten ryhmään. En edes ollut tajunnut semmoisen olemassa oloa ja mielenkiinnosta liityin sinnekkin. Onneksi tein sen, sillä siellä meno on ollut aivan päinvastaista. En tiedä johtuuko se siitä, että meitä on rajattu määrä ja kaikki esiinnymme omilla nimillämme, mutta keskustelu on rakentavampaa ja kannustavampaa. Ketään ei lytätä missään asioissa ja siellä uskalletaan rohkeasti kysyä niitä tyhmempiäkin kysymyksiä. Seuraamme toisiamme muissakin sosiaalisissa medioissa ja osa meistä juttelee päivittäin WhatsAppissa. Voimme puhua avoimesti siitä, kuinka taas olemme sortuneet syömään kilon irtokarkkeja ja raskauskin saa hermoraunion partaalle, eikä kukaan tule siitä moittimaan. Silloin sanotaan, että ei hätää, niin se minäkin vedin aamupalaksi pitsaa ja jälkkäriksi Paula-vanukasta! Tässä tapauksessa anonyyminä esiintyvä saattaisi sanoa, "minä syön lautasmallin ja ruokaympyrän mukaan, sillä en halua synnyttää viisi kiloista lasta enkä aiheuttaa hänelle sokeriongelmia". Tuntuu, että maalaisjärkeä on enemmän mukana tässä Facebook-ryhmässä ja anonyymit vauva-aiheisen foorumin keskustelijat ovat hysteerisinä milloin mistäkin ja siellä pelotellaan niin korvatulehduskierteellä, kätkytkuolemilla, paleltumisilla hengiltä kuin turvakaukaloonkin kuolemisilla. Ai niin, ei pidä tietenkään unohtaa kohtukuolemaakaan laskuista.

Olen siis tehnyt havainnon, että heti kun ihmiset piiloutuvat nimimerkkien taakse ja heitä on paljon, on kolmas maailmansota syttynyt. Lisää puhtia touhuun saadaan heistä, joilla on jo kokemusta asioista ja ovat kerrassaan niin kaikkitietäviä. Pienempi määrä ihmisiä, jotka seisovat omalla nimellään sanojensa takana, saavat pidettyä rauhan yllä monta kertaa paremmin, vaikka joukossa olisikin jo kolmatta kertaa äideiksi tulevia. Jotenkin ihmeellisesti he muistavat paremmin sen ajan, kun itsekkin olivat saamassa ensimmäistä lastaan. Ihmeellistä on myös se, että he kysyvät neuvoa kokemattomilta, eivätkä yritä olla tietoisia aivan kaikesta.

Olen kuitenkin itse myös sitä mieltä, että äitiys saa naisista aikaan hirviöitä. Mietitäämpä vaikka Facebookin Äitylit-ryhmää. Sielläkin käytetään omia nimiä, mutta oikeasti, kuka tosissaan jakaa siellä omia juttujaan? Oli asia mikä hyvänsä, hyökätään kimppuusi Hitchcockin lintujen kaltaisesti. Mun ei tulisi mieleenkään koskaan kirjoittaa kyseiseen ryhmään mitään, mutta mielenkiintoisena iltalukemisena se voisi toimia. Kyseisessä ryhmässä väkeä ilmeisesti riittää. Piti oikein tarkistaa ja tätä kirjoittaessani ryhmään kuului 34 288 ihmistä. Todetaan tämän siis tarkoittavan sitä, että mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän negatiivista sisältöä. Äitejä siellä siis riittää ja ilmeisesti kaikki eivät ole edes äitejä. Ovatko hekin näitä, jotka hakevat itselleen vain mielenkiintoista iltaluettavaa, ehkäpä, enkä yhtään ihmettele... Kyllähän siitä itselleen saa kovinkin helposti aihetta nauruun.

Haluaisin vain tietää, minkä vuoksi äideistä tulee toisilleen hirviöitä? Miksi äidit arvostelevat toisiaan niin paljon? Miksi äidit yrittävät olla täydellisiä? Miksi susta tulee paska äiti, jos myönnät olevasi virheellinen? Mulle on aivan sama millainen joku on äitinä. Tottakai jos lapsi voi ihan oikeasti huonosti tai hänen henkensä on vaarassa, puutun tilanteeseen, mutta tällaista tilannetta ei ole vielä koskaan vastaan tullut. Muussa tapauksessa mua ei kiinnosta yhtään muiden äitien kasvatusmetodit tai mikään muukaan mikä liittyy siihen millaisia he ovat äiteinä. Mulle riittää se, että keskityn siihen millainen itse olen äitinä. Ei siinä enää kuulu muita äitejä ruveta "kouluttamaan". Jokainen toimii niin kuin itse parhaaksi näkee ja sillä selvä. Äidit, isät ja lapset ovat kaikki yksilöitä, kukaan ei ole samanlainen, joten hyvänen aika sentään, antakaa olla! Keskittykää omaan elämäänne, omaan äitiyteenne, omaan lapseenne, omaan puolisoonne ja niin edelleen ja antakaa muiden elää omaa elämäänsä ihan rauhassa. Jos ylimääräistä aikaa muiden arvostelulle löytyy, käyttäkää se mieluummin vaikka menemällä lenkille? Jos jokin asia ärsyttää, sitä ei tarvitse tuoda esille. Omia mielipiteitään ei ole pakko tuoda ilmi, varsinkaan jos tietää sen loukkaavan toista.

En suosittele käyttämään internetin suuria keskusteluryhmiä avun lähteenä, jos sellaiselle on tarvetta. Kannattaa siinä tilanteessa kääntyä ennemmin neuvolan, oman äidin, ystävän, siskon tai vaikkapa isoäidin puoleen. Jos nyt välttämättä haluat jakaa jotain elämästäsi täällä netissä, varaudu arvosteluihin ja negatiiviseen palautteeseen. Itse olen kohdannut arvostelua ihmeen vähän (ehkä siksi, että mietin kaksi kertaa missä asioistani puhun), mutta kun sitä tulee, se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos tai suoraan roskakoriin. Kyllä mä myönnän, että joskus se saa päässä kiehumaan, joskus se taas saa aikaan pelkkää naurua, mutta koskaan en lähde niihin juttuihin mukaan. En heitä lisää bensaa liekkeihin, en omissani kuin muidenkaan jutuissa. Mä olen opetellut sen hiljaa ja välittämättä olemisen taidon, oli kyse sitten minusta tai jostakusta muusta, oletko sinä?

Tunnen olevani vankilassa

Heräsin tänään aamulla ja ulkona paistoi ihanasti aurinko. Sänkyyn jääminen houkutteli hieman, mutta sään vuoksi nousin ylös ja pesin eiliseltä jääneet meikit pois kasvoiltani. Olisi kiva tehdä jotain tai mennä jonnekkin. En kuitenkaan tiennyt mitä sitä keksisi, joten suunnitellessani tulevaa päivää, siistiydyin ja söin runsaan aamupalan. Valmistauduin siihen, että poistuisin kotoa ihmisten ilmoille. Pohdin erilaisia vaihtoehtoja ja mitä enemmän pohdin, sitä yksinäisemmäksi itseni tunsin ja alkoi ahdistamaan. Tuli tunne, että olen jumissa yksin pienessä yksiössäni.

Asun yksin. Ei ole ketään, joka toisi ääntä tähän asuntoon, ei ketään kenelle jutella, ei ketään jolle ehdottaa, että mentäisiinkö tai tehtäisiinkö jotain. Kukaan muu ei minun lisäkseni tee ruokaa ja minäkin teen sitä vain itselleni. Kukaan ei syö kanssani ja parisänky on kokonaan vain mun käytettävissäni. Ei ole ketään, jota odottaisin kotiin, eikä ketään, jonka eteen voisin tehdä jotain, esimerkiksi valmistaa aamupalan tai laittaa pestyt vaatteet kaappiin. Kotona vallitsee hiljaisuus ja välillä tuntuu kuin kello olisi pysähtynyt. Istun monta tuntia päivästä toiseen samassa paikassa ja rikosohjelmat ovat ainoita, jotka joskus rikkovat vallitsevan hiljaisuuden. Kun teen ruokaa, kukaan ei kehu sitä hyväksi. Kun siivoan, kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei auta kotitöissä. Itse on vietävä roskat, tiskattava tiskit, pestävä lattiat ja imuroitava. Jos mua sattuu jonnekkin, kukaan ei lohduta tai yritä tehdä oloani helpommaksi. On pärjättävä yksin. Kaikesta on suoriuduttava yksin. Kotona ei ole ketään, jolta voisi pyytää apua.

Jos tarvitsen apua, mun on turvauduttava vanhempiin tai sisaruksiin. Ja mua ärsyttää pyytää apua. Siksi teen mahdollisimman paljon itse ja jos en johonkin pysty, se jää tekemättä. Viime aikoina vastaan on tullut aina vain enemmän tilanteita, joissa olisin tarvinnut apua. En vain haluaisi vaikuttaa avuttomalta ja monesti tulee tunne, että vähänkö olisi tyhmää tälläisen asian takia vaivata muita. Normaalisti ehkä saisinkin monet asiat hoidettua, mutta mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä enemmän se on vienyt multa normaalia toimintakykyä. Kyllä mä tarvitsisin apua jo pelkästään kenkien laitossa. En edes taivu enää mihinkään. Oon niin lyhyt, etten yletä minnekkään. Aina pitää ottaa tuoli ja kiipeillä millon missäkin. Hyvä jos yletän tiskit tiskaamaan kun maha tulee tielle. Eikä se naurata. Mutta eipä niitä kukaan muukaan tiskaa. Vessan lavuaarikin on varmaan jollekkin kääpiölle tehty. Vaikka itsekin olen vain 158cm pitkä, en kykene enää kumartumaan niin alas, että kasvojen pesu olisi helppoa. Suihkussa joudun käymään kylpyammeessa. Se ei ole kääpiölle tehty. Sieltähän onkin kiva yrittää laidan yli kiipeillä pois ja varoa liukastumasta tai kompastumasta. Silti kukaan ei tule antamaan apua, jotta pääsisin sieltä turvallisesti pois. Yksi suuri ongelma on ruokakaupassa käyminen tai ihan missä vain asioiminen. Mun kävely on hyvin rajoittunutta. Vauhti on äärimmäisen hidasta ja matkojen on oltava lyhyitä. Siltikin maha menee usein kivikovaksi ja tulee paineen tunnetta (harkkasupistuksia?). Alaselkä ilmoittaa olemassa olostaan hyvin herkästi. Autoahan mulla ei ole, joten omin jaloin on pärjättävä. Ruokaostoksien kantaminen onkin se suurin haaste. Kovin montaa tuotetta ei tarvitse ostaa, kun kauppakassista tulee jo tuskallisen painava kävellen kannettavaksi kotiin asti. Siksipä en voikkaan tehdä niin, että ostaisin koko viikon ruokatarvikkeet kerralla. En ikinä saa niitä kotiin. Sitten kun joudun ostamaan vain vähän kerrallaan, joka välillä tuntuu olevan mahdottomuus, joudun ravaamaan hyvin usein siellä kaupassa ja kantamaan niitä kauppakasseja. Joskus sitä haluaisi päästä tekemään muitakin ostoksia. Kävelymatkan päässä on vain ruokakauppa, osuuspankki, kukkakauppa, kirjasto ja kirpputori. Entä sitten jos haluan jotain tiettyä asiaa, eikä sitä löydy lähikaupasta. Aika monta kilometriä pitäisi kävellä, jotta pääsisi isompaan puljuun ja tällä hetkellä omin jaloin niin pitkä matka kuljettavaksi, on mahdottomuus. Isällä on auto ja niin on äidilläkin. Ne vaan sijaitsevat aina semmoisen matkan päässä, etten kävellen niitä enää hae, elleivät he ole niillä töissä. Viikolla huomasin, että isänkin työpaikalle alkaa olla kävellen jo liian pitkä matka. Äiti menee usein kävellen töihin, jolloin auto on monen kilometrin päässä. Eikä musta ole siihen, että soittaisin heille "Voisitko tulla hakemaan mut, tarvitsisin autoa. Voitaisiinko mennä sinne, tänne ja tuonne?". En halua olla vaivaksi ja sen lisäksi, ei mulla ole varaa maksaa kalliita bensoja, jotka tuhlaisin autoa käyttäessäni. Eikä kukaan varmasti halua lähteä minnekkään kovin kauas vaan sen takia, että mä haluan niin. Enkä voi olettaa aina saavani autoa lainaan.

Mä en pidä tästä paikkakunnasta. En oo koskaan pitänyt. Syy sille on se, että kaikki tuntee kaikki, eikä täältä pääse pois, jos ei omista autoa. Täällä ei ole mitään, ihmiset ovat välillä hyvinkin kapeakatseista porukkaa ja tunnelma on koko ajan painostava. Eikä mulla ole täällä edes ystäviä. Ei sellaisia kenen kanssa voisi viettää aikaa. Niitä ystäviä oli kaksi kun tänne muutin takaisin. Nyt toinen muutti Tampereelle ja opiskelee siellä. Toinen toki asuu aivan tuossa vieressä, mutta viime aikoina olen aivan tietoisesti välttänyt hänen seuraansa. Hän on eri sukupuolta kuin minä ja mä oon totaalisen kyllästynyt siihen, mitä muut hänestä ja meidän ystävyydestä ajattelee. En jaksa epäilyjä siitä, että meillä olisi jotain ystävyyttä enemmän, enkä jaksa sitä, että aina kun kirjoitan viestiä jollekkin, sen epäillään olevan hänelle. Kysellään, että koska alamme seurustelemaan ja koska me nähdään ja plaaplaaplaa. Sitä päivää, rakkaat toverit, ei tule. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että vaikka kuinka toisella olisi vehkeet housuissa, se ei tarkoita sitä, että taustalla olisi romanttisia ajatuksia. Joka kerta mä ärähdän kun sitä epäillään ja silti, sitä epäillään aina vain uudestaan ja uudestaan. Jotkut jopa ovat kuvitelleet, että tämä tuleva lapsi olisi tämän mun ystävän! Arvatkaa kiinnostaako siinä vaiheessa paljon pitää ystävyyttä yllä. Se tuntuu kielletyltä ja vaikka mun ei todellakaan pitäisi, mä pidän etäisyyttä kyseiseen ihmiseen. Enkä edes ole kertonut tätä hänelle. Tiedän, että hän lukee tämän, joten sulle, hyvä ystäväni: Anteeksi. Nyt en vain pysty pitämään yhteyttä ja tarvitsen välimatkaa. Mä tiedän, että sä ymmärrät ja annat mulle sen mitä tarvitsen. Tunnen pettäväni sut jotenkin tän takia, mutta mä oon tosi pahoillani. Mun voimat ei vaan riitä. Susta tulee hyvä kummisetä mun pojalle ja mä oon kiitollinen siitä, että jaksat olla mun ystävä aina, vaikka välillä se ei olekaan helppoa.

Ja te muut tämän pitäjän ihmiset. Eikö omassa elämässänne ole mitään sisältöä ja siksi pitää niin kovasti puuttua aina muiden elämään ja juoruta minkä ehtii? Kannattaisi varmaan vähäksi aikaa mennä tuonne maailmalle. Johan saattaisi silmät aueta ja maailmankuva avartua. Mä olin itsekin ennen se, joka juorusi ja tuomitsi. Vaan kyllä teki hyvää olla maailmalla hetki. Eipä tee enää mieli juoruta eikä arvostella ketään. Jokainen elää omaa elämäänsä, tekee itse omat valintansa ja that's it. Mitä se kenellekkään muulle kuuluu.

Mulla on koko ajan sellainen olo, että haluan vaan pois täältä. Henki kulkee vasta, kun on päässyt vähintään 50km päähän. Vasta sitten tulee sellainen rauhoittunut olo ja mieli on paljon valoisampi. Voi jopa hymyillä vastaan tuleville ihmisille. Ja nyt, mä en pääse täältä mihinkään. Välillä tuntuu kuin olisin vankilassa. En vain pääse liikkumaan täältä, ei ole ketään jonka kanssa tekisi jotain, kun ystävät ovat kaukana ja jos olisi jotain mitä haluaisin tehdä, vastaan tulee aina joko raha, matkan pituus tai se, etten vaan pysty tekemään jotain.

Mulla ei ole mitään säännöllisiä rutiineja. Mulla ei päivisin mitään muuta olekaan, kuin aikaa. Tuijotan kelloa päivät pitkät ja yritän keksiä tekemistä, jota ei vaan löydy. Siivotakkaan ei voi loputtomiin ja kotoa en kovin kauas kävellen pääse. Niimpä mä vaan istun tietokoneella koko päivän. Katson Viaplayta, kirjoitan blogia tai selaan Youtubea. Välillä syön, käyn vessassa ja nukun. Tämä sama toistuu joka päivä, aina vaan uudestaan ja uudestaan. Joskus, huom. JOSKUS, siihen tekee poikkeuksen neuvolakäynti tai psykologi ja se onkin onnen päivä. Suunnattoman iloiseksi mut tekee myös se, jos joku pyytää mua jonnekkin. Mitä kauemmas täältä, sen parempi.

Tänään mun päivä oli tällainen: Tajusin veljeni olevan ainoa mahdollinen seuran pitäjä ja kysyin häntä kaverikseni. "Kaveri tulee käymään", sain vastaukseksi, joten se meni siinä. Yksin jälleen pitäisi jotain tehdä. Jossain voisi lähteä käymään. Sitten tajusin, etten saa autoa luokseni millään. Se siitä. Kävellen en pitkälle kipitä. Luovutin. Tämänkin päivän viettäisin yksin kotona neljän seinän sisällä tietokoneen kanssa. Tunnit kului ja mua alkoi vaan ahdistamaan. Ryhdyin lohtusyöjäksi. Kävelin kauppaan hakemaan kaikkea, mistä neuvolassa tulisi sanomista. Matkalla melkein itkin, kun ajattelin kuinka yksinäinen ja jumissa olenkaan. Jäin kadulle seisomaan ja katsomaan ohi kulkevaa tavarajunaa. Mietin mielessäni, kuinka ihanaa olisi vain hypätä sen kyytiin ja matkata pois. Vasta kun juna hävisi näkyvistä, jatkoin matkaani. Kävelin lyhyitä ja hitaita askelia. Tuijotin vain tiellä olevia kiviä ja risuja ja pohdin, koskahan mahdan päästä täältä taas pois. Mä olen täällä vain sen ihmisen vuoksi, jota kannan sisälläni. Vain siksi, että mun perhe on täällä ja en olisi ihan yksin, kun lapsi syntyy. Silti mä pelkään, että kun hän on syntynyt, me jumiudumme kotiin aivan kahdestaan. Jos ei musta ole nytkään pyytämään apua, miten musta olisi silloinkaan. En vain osaa ottaa sitä puhelinta käteen ja soittaa. Sen avun pitäisi olla siinä samassa tilassa. Avun pyytäminen onkin taito, joka mun pitäisi opetella. Pitäisi opetella päästämään irti siitä ajatuksesta, että olen vain avuton yksilö ja muiden vaivoina.

Jotkut ihmettelivät sitä kun olin lähes kuukauden pois kotoa. Tässä syy, miksi olin pois. Mulla ei ole mitään syytä olla kotona. Oon täällä vain, jos mulla on jotain sovittuja tapaamisia. Kaiken sen ajan, kun mun ei ole pakko olla täällä, oon Vammalassa. Siellä mun ei tarvitse olla koko aikaa yksin ja joskus mulla on käytettävissäni jopa auto, jolla pääseekin jonnekin. Kovin usein mun ei tarvitse yrittää kävellen kulkea. Siellä on enemmän ihmisiä, eikä siellä kaikki tunne mua. Mä voin kulkea keskustassa ilman, että kaikki vastaan tulevat tietäisivät mun taustoja. Paikka on isompi ja monipuolisempi. Jos tarvitsee päästä vielä isommille mestoille, pääsee autolla Tampereelle puolet lyhyemmässä ajassa kuin täältä Vilppulasta. Vammalassa mun ruokaa syövät muutkin ihmiset ja kehuvat sitä hyväksi. Siivoan, mutta en vain itseäni varten. Voin tehdä asioita, jotka saa muut iloiseksi. Apu on saman katon alla ja jos jokin asia harmittaa, multa kysytään onko kaikki hyvin. Siellä en ole ainoa, joka tuo taloon ääntä ja mulle ehdotetaan tekemistä, jos en sitä itse keksi. Siellä joku saa mut hymyilemään, jopa nauramaan. Öisin voin katsella ja kuunnella kuinka muut nukkuvat ja joskus herään siihen, kun joku vie multa peiton. Silloin kun oon siellä, mun elämässä on jotain muutakin sisältöä kuin Criminal minds. Mä ehkä oon syntynyt ja elänyt Vilppulassa 16 vuotta, mutta mä en enää sydämessäni ole Vilppulalainen. Mä nyt vaan oon täällä hetken, kunnes oon lapsen ja äitiyteni suhteen siinä vaiheessa, ettei pieni välimatka tuleviin isovanhempiin, täteihin ja enoon haittaa. Tiedän, että he varmasti haluaisivat mun jäävän, mutta mä en siihen vain pysty. Mua ei vaan ole luotu tänne. Koti on siellä, missä sydän on ja mun koti ei oo täällä.

Tän tekstin kirjoittaminen sai mut itkemään, enkä tiedä miksi edes halusin avautua tästä kaikesta. Ehkä mun on helpompi käsitellä näitä asioita, kun saan kirjoitettua niistä. Olisin voinut jättää tämän julkaisematta, sillä musta tuntuu, ettei koko tekstissä ole päätä eikä häntää, mutta ehkä joku muu on joskus ollut samoilla fiiliksillä. Ehkä en ole ainoa, joka tuntee olevansa jollain tapaa jumissa tai yksin. Tänään oli vähän synkempi päivä, toivottavasti huominen on parempi.

Hyvästi kesä, tervetuloa videot!

Täällä sataa vettä aivan kaatamalla, joten nyt onkin oikein sopiva hetki puhua vähän kesästä. Mulla oli mietittynä valmiiksi paljon juttuja, joita olisin halunnut kesällä tehdä, mutta teinkö mä sen kaiken? No en. Yli puolet jäi tekemättä. Halusin niin paljon tehdä kaikkea sellaista, mitä ei ehkä ensi kesänä pääse tekemään kun on pieni lapsi huolehdittavana ja vähän kyllä harmittaa, että niin paljon asioita jäi tekemättä. Suurin osa sen vuoksi, ettei ollut varaa tai sopivaa tilaisuutta.

Mun kesäsuunnitelmalista näytti tältä:

- Mene Ahvenanmaalle
- Käy telttailemassa
- Tee retkiä luontoon
- Laivalle!
- Mene lastenleirille
- Näe kavereita
- Käy Juhannuskonferenssissa
- Poimi mustikoita
- Power Truck Show

Kuten huomaa, sain suoritettua jopa 1/3 kaikesta mitä olin suunnitellut. Näinhän minä toki kavereitakin, mutta oikeasti aika vähän. Juhannuksen vietin Vammalassa mökillä, joten Juhannuskonferenssi Keuruulla jäi jälleen väliin. Ylimääräistä rahaa ei ollut Ahvenanmaan reissuun, eikä laivalle menoa varten, enkä mä siellä luonnossakaan aikaani viettänyt.
Sen sijaan olin paljon Vammalassa, söin jätskiä ja vähän kaikkea muutakin, kävin veneilemässä, kesäteatterissa, elokuvissa, Turun linnassa, Kakolassa ja Raumalla isovanhempien luona, olin kuorma-auton kyydissä ja eläinten kanssa vietin myös aikaa. Uimaankin uskaltauduin pari kertaa. Jotain tuli ilmeisesti siis kuitenkin tehtyä.
En halua ajatella tulevaa kesää niin, ettenkö voisi mitään tehdä mitä tänä kesänä olisin halunnut. Kavereita voi nähdä edelleen ja mielelläni mä otan lapsen mukaan joka paikkaan. Kaikki vaan vaatii jatkossa enemmän suunnittelemista, mutta ei se lapsi mikään este ole. Hulluksihan sitä tulisi, jos vain kotona möllöttäisi. Hoitajiakin varmasti löytyy, jos hetken haluaa viettää omaa aikaa. Oon siis ihan tyytyväinen menneeseen kesään ja innolla odotan jo tulevaa, kun saa vaunujen kanssa olla liikkeellä.

Olenkin jo aikaisemmin maininnut siitä äitiyspakkausvideosta. No nyt se löytyy Youtubesta ja seuraavaa videota on tulossa jo heti huomenna klo 12! Sunnuntaina on ehkä hiljaisempi päivä, kun on se Tuurin reissu, mutta ensi viikolla yritän kuvata joku päivä My Day -videon. Näätte vähän kuinka tylsää mun elämä on :D
Äitiyspakkausvideoon pääsette TÄSTÄ. Muistakaa muuten asettaa videon laaduksi HD, jos ei se ole siinä jo valmiiksi. Videosta tulee siten heti laadukkaampi ja kivempi katsoa :)

27. raskausviikko

On taas aika päivittää raskauskuulumisia kun 27. raskausviikko pyörähti käyntiin ja neuvolassakin on jälleen kerran käyty tarkistamassa tilannetta. Huomasin tuossa edeltävien viikkojen aikana, kuinka maha vain kasvoi. Vaatteita jäi taas pieneksi, vaaka näytti aina vaan isompaa lukemaa ja napa pieneni lisää aavistuksen verran. Lisäksi kiusakseni tuli uusi raskausoire, nimittäin närästys. Mulla on joskus ennen raskauttakin ollut pientä närästystä joka on mennyt nopeasti ohi, mutta nykyään närästys saattaa vaivata koko päivän! Oman periaatteeni mukaan, yritän selvitä ilman lääkitystä niin pitkälle kuin mahdollista, joten Renniet ovat jääneet hankkimatta. Muut ikävät asiat ovat selkäkivut ja supistukset. Kävelymatkat ovat jääneet lyhyiksi ja hyvin hitaiksi, sillä muuten alkaa supistella. Alaselkä tulee kipeäksi jo niistä lyhyistä ja hitaistakin kävelyistä. Oon kyykkinyt suihkun lattialla juuriharjan kanssa kissanhiekkoja pesemässä irti kaakeleista, oon luutunnut lattioita, imuroinut, kumarrellut tiskikoneen luona, seissyt päivät pitkät ruokaa tehden ja välillä on joutunut huonekalujakin siirtelemään ja kyllä on selkä ollut kipeänä. Särkylääkkeet olen jättänyt syömättä ja yritän pärjätä jatkossakin ilman. Tukivyötä toiset suosittelevat ja voi olla, että siihen joudun turvautumaan jossain vaiheessa. Kumartelu sattuu vatsaan ja ollessani tarpeeksi hyvässä vauhdissa tekemisieni kanssa, alkaa supistella. Kyllä niitä harjoitussupistuksia tulee ihan levossakin, mutta varsinkin silloin kun kävelee nopeammin, on tehnyt paljon kotitöitä tai kantaa jotain vähän painavampaa, kuten kauppakasseja. Kivuliaita ne eivät ole onneksi olleet, tuntuvat lähinnä paineelta ja vatsa kovettuu.

Neuvolassa tehtiin jälleen ne kaikki perusjutut, jotka kuuluvat jokaiselle kerralle. Lisäksi sain tunnukset iPanaan eli olen päässyt täyttämään jo sähköistä esitietolomaketta TAYSiin synnytystä varten. Siinä kysyttiin jo nimiehdotuksiakin ja toiveita synnyttämisen suhteen. En minä vielä mitään semmoisia ole ehtinyt miettimään, joten jatkan joskus myöhemmällä kertaa lomakkeen täyttämistä. Ne nimet laitoin kyllä kun ovat jo tiedossa ja tietysti kaikki omat perustietoni.
Painonnousu mulla on ollut hurjaa. Tähän mennessä sitä onkin kertynyt alusta jo 10,8kg! Ihme kyllä, ei vaakalukema tunnu niin hirveältä kuin aluksi kuvittelin sen tuntuvan. Kesäkuntoon 2017... tosin joku taisi tälle asialle naurahtaa kun siitä mainitsin. Toivon kuitenkin kaiken painon putoavan helposti imetyksen myötä ja toki kun kevät koittaa, on ihana päästä tekemään vaunulenkkejä.
Maha on todellakin saanut lisää kokoa. Arvelin etukäteen tämän hetkiseksi sf-mitaksi 26cm ja aivan oikein arvasin. Yläkäyrien yläpuolella siis mennään ja sen kyllä tuntee, kun henkeä ahdistaa tai muuten vaan tuntuu, että maha räjähtää ihan just. Verenpaineet olivat edelleen hyvät ja samaa luokkaa mitä tähänkin asti.
Ultralla vauvaa tarkistellessa, oli pieni mies vielä unten mailla, selkä mahaan päin ja jalat koukussa oman vatsansa edessä niin, ettemme vanhalla laitteella saaneet jalkoja näkyviin ollenkaan. Sydän löi hienosti ja pieniä liikkeitä näkyi ja tuntui ultrauksenkin aikana. Kaikki näytti olevan oikein hyvin.
Ensi viikon torstaille sain ajan ensimmäiseen lääkärintarkastukseen, jossa katsotaan vähän paremmilla laitteilla vauvaa. Siellä katsotaan mm. tämän hetkistä sikiön kokoa ja tehdään sisätutkimus. Vähän kyllä jännittää, mutta onneksi olen käynyt joskus gynekologilla ja aivan alkuraskaudessa sisäteitse tehdyssä ultraäänessä, joten on aika tuttua puuhaa tuo alapään ronkkiminen.

Sunnuntaina olisi tarkoitus lähteä lapsen tulevan isoäidin, eli lapsen isän äidin kanssa Tuuriin shoppailemaan vauvalle tarvittavia juttuja. Pitäisi varmaan tehdä jotain listaa, mitä täytyy hankkia. Ihan hienoa saada kaikki valmiiksi näin ajoissa, niin saa loppusyksyn rauhassa vaan olla ja odottaa. Sitten kun kaikki on valmista, näytän kyllä miltä meidän koti näyttää.
Isosiskon synnytyskin lähestyy hurjaa vauhtia ja lapsi voi syntyä hetkenä minä hyvänsä. Jännittää kamalasti, mutta mielenkiinnolla odotan miten hänellä synnytys menee. Omakin lähestyy niin nopeasti ja tässä on siihen enää 3kk aikaa! Niimpä, miettikää, joulukuuhun on enää kolme kuukautta... Elokuu meni sujauksessa kun en ollut kotona melkein ollenkaan, mutta marraskuun puolella on kai pakko alkaa asettumaan jo aloilleen ja pysyttelemään enemmän kotona. Pari kuukautta saa vielä ollakin pitkin maailmaa niin pitkiä aikoja kuin haluaa, jos vain jaksaa.

Mainitsempa vielä, että videoiden teko on edistynyt aika hyvin! Ensimmäinen löytyy jo Youtubesta, mutta on suunnattu lähinnä mun vanhoille tilaajille. Semmoinen pieni tilannekatsaus, mitä on tapahtunut puolen vuoden aikana, löytyy siis sieltä. Äitiyspakkausvideon olen myös saanut jo kuvattua ja sen lisään tänne blogiinkin sitten kun se on julkaistu. Kyllä oli outoa kuvata taas pitkästä aikaa ja pientä alkukankeutta on ollut havaittavissa, mutta eiköhän se siitä ala pikkuhiljaa sujumaan.