Mä en ole oikeastaan missään sen tarkemmin kertonut tämän toisen raskauden etenemisestä tähän päivään asti. Asiasta tein julkisen vasta raskauden puolivälissä, joten sitä aikaisempi tieto kaikesta on oman muistini, äitiyskortin ja kanta.fi:n varassa. Muisti on näistä ehkä tärkein, koska se kertoo eniten, mutta se on myös katoavainen. Siispä mä aion pyhittää tämän hetken sille, että kirjoitan kaiken ylös tähän postaukseen.
Maanantai-iltana syyskuussa, tein positiivisen raskaustestin. Seuraavana aamuna toisen samanlaisen, ihan vaan varmistukseksi. Mulle oli varattu aika kolonoskopiaan, eli paksusuolen tähystykseen saman viikon torstaille, joten lähdin heti selvittämään, onko sille jotain estettä raskauden vuoksi. Ei ollut ja tähystyksessä sainkin toisen suuren uutisen samalle viikolle, sairastan Crohnin tautia! Mietin vain, että miten selviän, mutta onnekseni raskaus poisti tullessaan Crohnin taudin oireet ja aloin voimaan hyvin.
Alkuraskaus sujui loistavasti. Ei pahoinvointia, ei väsymystä, ei vatsakipuja, ei mitään perinteistä raskausoiretta. Pystyin toimimaan täysin normaalisti, joka oli toki vain hyvä juttu. Ensimmäiseen äitiysneuvolaan menin rv 6+1. Sinne menin yksin, koska se tapahtui Vilppulassa, koska olin siellä vielä kirjoilla ja Aleksilla oli työvuoro Vammalassa. Eihän siellä mulle mitään uutta ollut, mutta lähtötilanteen mittauksia tehtiin kyllä. Crohnin tauti oli saanut painoni tippumaan niin, että painoindeksini oli vain 17,6 ja se hieman huoletti terveydenhoitajaa. Näin jälkeenpäin kun asiaa katsoo, huoli oli turha, sillä paino lähti heti nousuun huimaa vauhtia kun raskaaksi tulin ja suolistosairauden oireet katosivat. Verenpaineet olivat täysin kunnossa, mutta hemoglobiiniksi saatiin vain 99. Verikokeisiin siis ja sitä kautta rautatiputukseen kaksi kertaa. Nykyään mulle ei enää edes suositella suun kautta otettavia rautavalmisteita tämän perussairauden vuoksi, eivätkä ne mulla oikein tehoaisikaan kunnolla. Neuvolasta tuli kuitenkin tuomioksi riskiraskaus ja tarkka seuranta. Lääkkeitä en sairauteeni syönyt, joten kortisonien mahdollisesti aiheuttama sikiön pienikokoisuus ei ollut nyt riskinä. Sen sijaan olisi ennenaikaisen syntymän riski. Tässä kohtaa totesin, että ilmankos Lukaskin meinasi ottaa varaslähdön pari kuukautta etuajassa, luultavasti Crohnin (ja stressin) aiheuttamaa sekin. Kun taustalta löytyy jo tuo viime raskaudessa tapahtunut tilanne, jossa olin viikonlopun TAYSissa supistustenestolääkityksessä, on erityisen tärkeää seurata tilannetta tarkasti, jotta kaikkeen mahdolliseen pystytään reagoimaan nopeasti.
Ensimmäiseen ultraan pääsin jo rv 7+0 ja se tehtiin TAYSin äitiyspolilla, sillä tarkka seuranta haluttiin aloittaa heti. Olihan se jännittävä hetki, mutta ehkä vielä jännittävämpää Aleksille, näkihän hän ensimmäistä kertaa ensimmäisen oman lapsensa, joka tosin silloin oli pieni möykky vain. Olin ennen ultraa pakottanut Aleksin syömään kunnolla, vähentääkseni pyörtymisen riskejä. Lukasta odottaessani, kun Aleksi kerran oli ultrassa mukana, hänen piti poistua paikalta heikotuksen takia. En tiedä auttoiko pakkoruokailu, mutta ainakaan kukaan ei tällä kertaa pyörtynyt, eikä joutunut edes poistumaan paikalta!
Kaikki oli ultrassa hyvin. Sikiöitä yksi, oikeassa paikassa, kaikki kunnossa ja sydän löi hienosti. Koska mitään oireita suolistosairaudesta ei ollut, eikä mitään lääkityksiäkään siihen mennyt, ei lääkäri nähnyt tilanteessani merkittäviä riskejä. Uusi käynti äitiyspolille varattiin raskausviikolle 24. Tämä siksi, että jos jotain sattuisi ennen sitä, annettaisiin sen sattua, mutta rv 24 jälkeen tehtäisiin kaikki, jotta vauva jäisi henkiin.
Odotus jatkui normaalisti, raskausoireita ei ilmaantunut, mutta pientä turvotusta vatsanseudulla alkoi olla. Omat vaatteet, farkutkin mahtuivat kuitenkin hyvin jalkaan, eikä raskaudesta tietämättömät saattaneet aavistaa mitään. Koska Lukasta odottaessani, olin alkuraskaudessa kärsinyt pahoinvoinnista, väsymyksestä ja heikotuksesta, pelkäsin että jokin olisi nyt vialla. Sikiöseulonta oli tulossa ja stressasin sitä hirveästi. Yritin kuitenkin ajatella asiaa järjellä. Kaikki raskaudet ovat erilaisia, ei niitä kannata vertailla toisiinsa! Rv 13+1 oli sitten tuo sikiöseulonta Tampereen Terveystalolla. Sinne mentiin taas yhdessä Aleksin kanssa, olihan aikaa jo kerran siiretty viikkoa myöhemmäksi ihan vaan sen vuoksi, että Aleksi mukaan pääsisi. Nyt siis tutkittiin, onko sikiöllä kaikki edelleen kunnossa ja laskettiin riskit erilaisille kehitysvammoille. Se hetki kun tietokone laski riskilukuja, oli tuskastuttava. Erroria se antoi heti ensimmäisenä. Riskilukuja varten otetut verikokeet raskausviikolla 8+0 (varhaisintaan tässä vaiheessa ne saa ottaa) olivat tietokoneen mielestä otettu rv 7+4, koska ultrassa sikiö näytti muutaman päivän nuoremmalta. Tässä kohtaa kätilö huijasi tietokonetta, merkitsi verikokeet otetuiksi muutamaa päivää myöhemmin ja saimme erittäin pienet riskiluvut, eli riskejä ei oikeastaan olisi lainkaan. Olo oli erittäin helpottunut ja mukaamme lähti hymyjen kera monta kuvaa pienestä lapsestamme. Aleksi oli heti sitä mieltä, että on hänen näköinen tai ainakin nenä on peritty isältä! Ensimmäistä kertaa tuli puheeksi lapsen nimikin, mutta ihan tosissamme emme sitä vielä alkaneet pohtimaan.
Nyt oli kirjat vaihtuneet mun ja Lukaksen osalta virallisesti Vammalaan, joten neuvolakin vaihtui. Kuukauden välein on ollut käyntejä tähän mennessä ja koko perheen voimin siellä ollaan käyty. Terveydenhoitaja on todella mukava, etunimeltään ja jopa ikävuosiltaan sama kuin mitä Vilppulassa oli. Hän on ollut helposti lähestyttävä, asiallinen ja rento. Käynneillä on tehty samoja mittauksia mitä ensimmäiselläkin äitiysneuvolakäynnillä. Paino on noussut, verenpaineet pysyneet hyvinä ja hemoglobiinikin on rautatiputuksen ansiosta 130! Meidän perheen voimavaroja on käyty läpi ja niitä asioita jotka meitä huolettavat. Ruokavalioasioihin ei ole takerruttu suolistosairauteni vuoksi. Tiedän mitä pitäisi välttää ja miten olisi hyvä syödä ja noudatan niitä parhaani mukaan.
Ensimmäinen kolmannes kun oli ohi, aloin odottamaan liikkeitä, joita ei kuulunut. Kun koitti 15. raskausviikko, odotin niitä todella, sillä Lukaksen liikkeet olin tuntenut silloin. Siitä eteenpäin, aina kun menin illalla sänkyyn makaamaan, kuulostelin ja tunnustelin, mutta mitään ei tapahtunut. Ei liikkeitä, ei edes pienintäkään hipaisun tunnetta. Lukas täytti vuoden ja Joulu teki tuloaan. Olin huolissani vauvasta, mutta neuvolassa kuuluivat oikein hienot sydänäänet. Sitä se vaan on, jatkuvaa huolta omasta lapsesta. Yritin hukuttaa huolet jouluvalmisteluihin, sillä olin luvannut tehdä kaikki jouluruuat yksin yhdeksälle hengelle. Vain muutamaa päivää ennen Joulua se tapahtui, vauva liikkui eikä sitä voinut olla tuntematta! Ne eivät olleet hipaisuja, vaan ihan kunnon möyrintää. Sain tuolta pieneltä ensimmäisen ihanan joululahjan.
Tässä vaiheessa raskauden peittely oli erittäin haastavaa, lähes mahdotonta. Niimpä viimein jouluaattona, asiasta tehtiin julkista ja loputkin sukulaiset saivat asiasta tietää omien joululahjojensa tai joulukorttien muodossa. Ensimmäiset raskausoireetkin alkoivat tehdä tuloaan.
Koska neuvolakäynnit ovat sitä samaa juttua kerrasta toiseen, eikä mitään erikoista ole siellä tullut vastaan tai noin muutenkaan, mennään jo siihen rakenneultraan, joka oli rv 21+1. Liikkeitä oli tuntunut nyt parin viikon ajan ja ne olivat niin voimakkaita, että Aleksikin ne pystyi tuntemaan. Kaverikseni olin saanut närästyksen, hyvän hiuspäivän pilaavia "vauvahiuksia" ja hikoilun. Tämäkin ultra tapahtui Tampereella Terveystalolla. Parkkihallista kävellessäni vastaanotolle, tuntui kävely todella inhottavalle. Jännitti. Nimeäni kutsuttiin muutaman minuutin etuajassa. Olimme miettineet etukäteen vauvan sukupuoltakin, mutta itse en ollut saanut sellaista varmaa tunnetta kummastakaan vaihtoehdosta. Aleksi taas oli ollut alusta asti sitä mieltä, että tyttö tulee.
Heti alkuun saimme todeta, että vauva oli pää alaspäin, aika hankalassa asennossa ultrauksen kannalta. Kätilö alkoi järjestyksessä käymään eri ruumiinosia ja sisäelimiä läpi, päästä aloittaen. Kohta hän sanoi, että täytyy mitata useampaan kertaan aivoista jokin mitta, koska ensimmäisellä kerralla saatu tulos oli juuri siinä rajoilla, onko se ok vai ei. Silloin iski pieni paniikki, jota en kuitenkaan halunnut näyttää ulospäin. Kätilö rauhoitteli ja mittaili samalla kun Aleksi sai kysyttyä, mitä se tarkoittaisi jos tulos on huono. Silloin aivoissa olisi liikaa nestettä ja puhuttaisiin vesipäästä. Toinen vaihtoehto olisi jokin kehitysvamma. Heti perään hän kuitenkin totesi, että ne eivät koske meidän lasta, hänellä on siltä osin kaikki kunnossa, parit uudet mittaukset antoivat oikein hyvät tulokset. Vauvan asento vain teki mittaamisesta vähän haastavaa. Saimme huokaista helpotuksesta ja ultra jatkui normaalisti. Jossain välissä pyysin, voisiko kätilö kertoa sukupuolen, jos se näkyy ja sehän sopi. Tärkeämmät jutut katsottiin ensin, hitaasti mutta varmasti. Sydäntä oli todella vaikea ultrata kunnolla ja aikaa oli nyt mennyt toimenpiteeseen jo 20 minuuttia. Kääntyilin ja vaihdoin asentoani, mutta eihän se auttanut. Kätilö patisti hetkeksi kävelemään, mutta sekään ei tehonnut. Itsepäinen kaveri! Siinä odotellessamme, josko asento jotenkin muuttuisi, kätilö päätti etsiä sitä sukupuolta ja sehän löytyi varsin helposti. Yhtäkkiä tauluun ilmestyi jotain, mikä kertoi kaiken ilman että kätilön tarvitsi sanoa mitään. Varma poika!
Viimein 40 minuutin jälkeen, hommat oli saatu päätökseen. Saatiin todeta, että meidän pojalla on kaikki hyvin, rakenteista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Uudet kuvat matkaan pienokaisesta ja jälleen hymyillen kotiin. Lukakselta jääneet vaatteet ja muut, tulisivat nyt hyvään käyttöön tälle uudelle tulokkaalle.
Rakenneultrasta on nyt kulunut aikaa neljä viikkoa. Raskausoireet ovat lievästi lisääntyneet eli mukaan on saatu joitain liitoskipuja, harjoitussupistuksia ja ihottumaa. Mikään ei kuitenkaan ole vielä ollut niin suuri vaiva, että se olisi haitannut normaalia elämistä. Ja nyt taisin valehdella. Todellakin on haitannut, nimittäin hormonit! Eilen ja tänään olen sentään ollut ihan normaali, mutta muuten melkoinen hirviö toisinaan. Mielialat ovat vaihdelleet hyvin nopeasti ja rajusti. Pikkuasiatkin ovat ärsyttäneet ja olen saanut tehtyä niistä pääni sisällä todella suuria. Siinä on ollut kaikilla kestämistä, mutta niin on ollut myös mulla itselläni. Tuntuu että oon hukannut itseni, mun sielu on varastettu ja mun sisälle on muuttanut demoni. On oikeasti todella raskasta olla aina ärsyyntynyt tai surullinen jostain asiasta kun reagoi kaikkeen moninkertaisesti ja yleensä ei niin hyvällä tavalla.
Vauva se vaan kasvaa kovaa vauhtia ja maha sen mukana. Omat vaatteet eivät mahdu päälle, joten tilalle ovat tulleet äitiysvaatteet omasta varastosta, sekä siskolta ja ystävältä. Nukkumiseen tämä mahan koko ei toistaiseksi hirveästi vaikuta, mutta myönnän vieväni sängystä enemmän tilaa kuin ennen. Arkisin nukunkin vähintään puolet yöstä yksin, joten tilaa onneksi riittää! Painoa olen ehtinyt kerryttämään jo yli kymmenen kiloa ja sekös hirvittää. Äitiysneuvolassa tosin sanottiin samantien, että turhaan kauhistelen kun otetaan huomioon lähtöpaino. On vain erittäin hyvä, että painoa on tullut ja saa kuulemma tulla ainakin toiset kymmenen lisää. Aleksinkin mielestä on parempi, että olen saanut painoa, näytän kuulemma taas terveeltä ja hyvinvoivalta. Tottahan se on, raskaaksi tullessani olin pelkkää luuta ja nahkaa enkä todellakaan näyttänyt terveeltä.
Viime viikolla kävin edellisen ja toistaiseksi viimeisen kerran TAYSin äitiyspolilla seurannassa. He olivat sitä mieltä, ettei ole tarvetta varata uuttaa aikaa. Tottakai jos jotain erityistä ilmenee, palaan sinne takaisin, mutta nyt tilanne on erittäin hyvä. Tuolloin vauva painoi noin 660g, syke oli loistava ja virtaa hänellä riitti. Sen onkin saanut huomata, että erittäin energinen tapaus tämä poika on. Liikkeet tuntuvat todella kovina, ne jopa sattuvat toisinaan ja näkyvät ulospäin. Tänään on raskausviikkoja kasassa 25+1 ja laskettuun aikaan (17. toukokuuta) on alle 15 viikkoa. Tälläkin hetkellä vatsassa riehutaan, liekö sen takia että söin ihan hiukan jäätelöä kun teki mieli.
Puolentoista viikon kuluttua on edessä sokerirasitustesti, sen jälkeen taas äitiysneuvola. Tässä nyt vaan mennään päivä kerrallaan eteenpäin lähemmäs kevättä. Mielenkiinnolla odotan miten kaikki sujuu loppuun asti.
Harmikseni en ole tämän raskauden aikana ottanut paljoakaan kuvia, jotain satunnaisia puhelimen kameralla napattuja. Ehkä sekin tilanne nyt muuttuu blogiin kirjoittelun myötä.
