Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa

Mun on jo pitkään tehnyt mieli kirjoittaa, se kun on jäänyt kokonaan pois sen myötä kun aloin tekemään aktiivisesti videoita Youtubeen. Jotenkin koen voivani käyttää siinä touhussa enemmän luovuutta ja mun jututkin menee suuremmalle yleisölle ja saa aikaan aktiivisempaa keskustelua. Intohimo kirjoittamiseen ei kuitenkaan koskaan ole kadonnut, mutta idea siitä miten voisin jatkaa blogin kirjoittamista ilman, että se on Youtube-kanavaltani pois, on kyllä ollut kadoksissa. Nyt sitten kuitenkin sain eräältä snäppiseuraajaltani idean, miten voisin pehmeästi laskeutua tänne blogiin kirjoituksillani, vuoden tauon jälkeen. Hän ehdotti, josko ihan vain yksinkertaisesti kertoisin menneestä vuodesta. En tiedä miten usein tänne kirjoitan ja mitä kirjoitan vai jääkö tämä taas tähän yhteen tekstiin, mutta nyt on ainakin pakko purkaa kaikki tämän hetken kirjoitushalut.

Kaiken kaikkiaan, mun ensimmäinen vuosi lapsen kanssa ja äitinä, on sujunut jopa paremmin kuin osasin odottaa. Olin valmistautunut aikoinaan kaikkeen kamalaan, siihen etten nuku enää koskaan, lapsi itkee yöt ja päivät, omaa aikaa tai elämää ei enää ole ja jumiudun kuitenkin sinne kotiin, vaikken tahtoisikaan. Sitä se ei kuitenkaan ole ollut kuin ehkä hetkittäin ja siihen suurin vaikuttaja on ollut tuo pieni poika, Lukas, joka on ollut helppo lapsi.

Ensimmäinen kuukausi, ehkä toinenkin oli vaikein. Uusi arki ja rytmi väsytti, lapsi kärsi refluksista ja minä raudanpuuteanemiasta. Kuitenkin, mitä enemmän aikaa kului, sitä helpommaksi kaikki kävi. Toivuin synnytyksestä, totuin siihen uuteen arkeen ja uskalsin poistua lapsen kanssa kotoa. Ensimmäinen matka Helsinkiin, jossa yövyttiin hotellissa, tehtiin kun Lukas oli noin kuukauden ikäinen. Muistan kuinka jännitin niin paljon, miten selviän. Miten ja missä lämmitän maidon pojalle, koska imetys ei meillä sujunut kuin alussa. Myös muutaman tunnin automatka pelotti. Entä jos Lukas ei nukukkaan autossa tai jos tuo alkaa huutamaan nälkäänsä keskellä moottoritietä. Osaanko ruokkia lapseni niin oikeaan aikaan, ettei epämukavia tilanteita tulisi. Turhaan stressasin, sillä matka sujui erittäin hyvin, ilman mitään ongelmia ja se antoi mulle motivaatiota reissata enemmänkin yhdessä, koska en todellakaan halunnut jumiutua sinne kotiin, vaan jatkaa normaalia elämää, toki lapsen ehdoilla.

Ristiäiset ovat olleet suurimmat ja tärkeimmät juhlat, mitkä olen koskaan järjestänyt. Varattu juhlapaikka koki vesivahingon viikkoa ennen kastepäivää ja nopeasti piti löytää uusi paikka. Tuntui mahdottomalta tehtävältä, sillä halvat oli varattuja ja muut hyvät aivan liian kalliita. Onneksi keksin yhden paikan, joka saatiin koko viikonlopuksi vuokralle, eikä hintakaan ollut paha. Juhlat järjestettiin onnistuneesti, tarjottavia oli sopivasti, ne maistuivat vieraille ja lapsikin sai nimen, Lukas Eetu Alexander.

Ristiäisten jälkeen sai viimein rauhoittua siihen elämiseen ilman mitään ylimääräistä stressiä ja suunnittelua. Asusteltiin mun vanhempien luona omassa huoneessa, käytiin vaunulenkeillä ja välillä saatiin autoa lainaan niin, että päästiin käymään jossain kauempanakin. Käytiin Vammalassa tuttavien luona, Raumalla näyttäytymässä ensimmäistä kertaa Lukaksen isoisovanhemmille ja vaihtelua arkeen toivat myös tavalliset kauppareissut. Lukas nukahti aina heti kun hänet laittoi autoon ja kaupassakin tyytyi katselemaan ympärilleen, kun oli turvakaukalossa ostoskärryn pohjalla. Myöhemmin keväällä hankin meille oman auton, joka teki meidän liikkumisesta kerrassaan helppoa. Sen kun vain meni. Ei tarvinnut enää pohtia keneltä voisin lainata, milloin ja kuinka pitkäksi aikaa. Samoihin aikoihin, eli toukokuussa muutettiin myös takaisin meidän omaan asuntoon ja oltiin ihan kaksin.

Kuitenkin yksiö alkoi toisinaan käydä ahtaaksi. Yhä enemmän vietettiin aikaa Vammalassa ja tehtiin erilaisia reissuja. Vappu vietettiin Tukholman risteilyllä ihan kahdestaan ja ajankohdasta riippumatta, matka sujui rauhallisesti ja laivaelämä oli vallan lapsiystävällistä. Kantorepun avuin tehtiin pieniä kävelymatkoja luonnossa ja kansallispuistoissa. Yhtenä päivänä mentiin jopa Särkänniemeen! Lukas osasi tuetusti istua ja pääsi äidin kanssa kahteen pikkulapsille tarkoitettuun laitteeseen istuskelemaan. Juhannuksen aikoihin matkattiin Lappiin, tällä kertaa mun isän ja veljen kanssa. Oltiin reissussa viikko ja oli muuten kylmää! Oulun kautta Kilpisjärvelle, jossa kiipesin Lukas kantorepussa Saanan huipulle. Tuntuu edelleen uskomattomalta, että tein sen. Olihan se raskasta, mutta kaiken sen arvoista ja kyllä voisin mennä uudestaan. Kilpisjärveltä suunnattiin Hettaan, sieltä Kemijärvelle, jossa oltiin Juhannusaatto ja pienen Karhunkierroksen riippusiltojen jälkeen ajeltiin Kuhmon ja sukulaisten kautta takaisin kotiin. Lukaksella oli ikää tuolloin 6kk ja tottakai oli pitänyt suunnitella tarkasti etukäteen kaikki, jotta matka sujuisi lapsen kannalta ongelmitta. Matkailuvaunuhan meillä oli mukana ja yövyttiin leirintäalueilla, missä oli aina sähköt saatavilla. Ruokaa oli aina kylliksi mukana, vaatetta myös ja kaikkea muuta tarpeellista, kaikkea sellaistakin mitä ei ehkä niin tarvinnut.

Pikkuhiljaa Lukas alkoi oppia kaikkia uusia taitoja ja se tuntui aina niin mahtavalta! Hän oppi kääntymään, jokeltelemaan kunnolla, hampaita alkoi kasvaa ja tuosta tuli aina vaan seurallisempi pikku kaveri. Siinä puolen vuoden iässä hän istui tuetusti ja hytkytti itseään sitterissä, vielä kun siinä jotenkin viihtyi.

Mutta jotta kaikki ei kuulostaisi liian ruusuiselta, on elämässämme ollut myös hankaluuksia. Syntymästä lähtien Lukaksella on ollut oikeassa silmässä ahdas kyynelkanava ja on edelleen. Kun refluksi helpotti, hampaat vaivasi, mutta onneksi vain päivisin. Syyskuussa Lukas myös sairastui jonkinlaiseen vatsatautiin ja joutui nenämahaletkuun Taysiin, onneksi vain yhdeksi yöksi. Oli se silti kamalaa, kun toinen oksenteli ja itse kammoan oksentamista. Se oli sellainen yhteensä parin viikon operaatio, kunnes Lukas oli taas terve oma itsensä. Kesäkuussa mun oma vointini oli romahtanut ja hakeuduin lääkäriin. Ruokahalu katosi, se vähäinenkin mitä sain suusta alas, ei imeytynyt kunnolla, paino laski, olin väsynyt, kipeä ja olo oli kaikinpuolin heikko. Lukuisten verikokeiden ja tutkimusten jälkeen sain noin kolme kuukautta sitten viimein diagnoosin, Crohnin tauti. Olihan se shokki, enkä edelleenkään ole hyväksynyt sitä täysin. Crohnin tauti kun on koko loppuelämän sairaus, ei sitä voida parantaa. Sitä lääkittiin ja olo alkoi pikkuhiljaa parantua. Oikeastaan lähes heti diagnoosin jälkeen, mun oireet hävisi ja olen saanut elää jälleen normaalia elämää. Paino on palautunut normaaliksi, voin syödä normaalisti ilman mitään vaivoja ja raudanpuuteanemiaa on hoidettu rautatiputuksilla. Oireettomuuden vuoksi, olen voinut välillä unohtaa, että olen "sairas". Siitä muistuttavat vain säännölliset kontrolliajat lääkärissä ja verikokeissa. Tiedän, että tämä hyvä vointi on vain väliaikaista ja siksi aionkin nauttia siitä täysillä. Mä syön sen pitsan tai hampparin, mä poistun kotoa miettimättä onko lähellä vessaa vai ei, mutta onhan mulla aina kolikoita mukana, jos se vessahätä yllättää. Yleensä mukana kulkeutuu myös ihan vessapaperia, jos on vaan pakko turvautua pusikkoon. Harvoin kuitenkaan tulee tällaisia hätätilanteita, ainakaan en ole koskaan vielä sinne pusikkoon juossut (diagnoosin jälkeen) eikä kolikoillekkaan ole ollut juurikaan käyttöä, paitsi parkkimaksuja maksaessa.

Sairaudesta huolimatta, olen siis keskittynyt normaaliin elämiseen. Ollaan jatkettu reissaamista ja käytiin uudestaan laivalla. Piipahdettiin jopa ihan maissa Tukholmassa. Ystävä vei mut Antti Tuiskun keikalle ja monet kerrat ollaan käyty lastemme kanssa shoppailemassa, ulkoilemassa tai muuten vaan vierailtu toistemme luona. Viime kuukausien aikana, elämä on tuonut tullessaan myös pari uutta muutosta. Muutimme pois Vilppulasta. Ei se koskaan ole ollut mulle mikään ihannepaikka elää ja olla ja jostain kumman syystä vietettiin aina vaan enemmän aikaa Vammalassa. Nyt me asutaan Vammalassa eikä edes kahdestaan vaan elämäämme on tullut mukaan mies, joka on mulle ihana  avopuoliso ja Lukasta hän rakastaa koko sydämestään. Me ollaan yhdessä onnellinen pieni perhe, enkä koe olevani enää yksinhuoltaja (eikä muuten koe Kelakaan). Se, että olin lapsen kanssa yksin, kasvatti mua todella paljon henkisesti ja opin enemmän kuin koskaan. Se oli toisinaan rankkaa ja raskasta, mutta antoi mulle paljon. En osannut kuvitella millaista olisi elää jonkun kanssa, joka huolehtisi myös Lukaksesta. Millaista se olisi kun joku toinenkin voisi välillä nukuttaa, pukea ja riisua, syöttää, rauhoitella lasta, pitää sille seuraa ja tekisi kaikkensa, jotta sillä lapsella olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen olla. Kaipasin sitä aikuista juttukaveria kotiin, sitä jonka kanssa jakaa asioita, sitä jonka kanssa illalla mennä yhdessä nukkumaan. Sitä, joka pitäisi musta kiinni, kertoisi rakastavansa mua ja auttaisi mua täyttämään aina vain liian vaikeita virallisia papereita. Kuinka ihanaa onkaan ollut katsoa sitä rakkauden määrää, joka siitä miehestä välittyy Lukakselle enkä osaa muuta kuin olla hänelle äärettömän kiitollinen siitä. Musta itsestä on ollut kiva opettaa miten vaippaa vaihdetaan, miten ne haalarit puetaan päälle, miten istuin astetaan autoon tai miten se otetaan sieltä pois. Ne hetket kun ollaan oltu yhdessä, perheenä jossain, ovat olleet mulle korvaamattomia ja täydellisiä, vaikka ne olisivat vain olleet käyntejä leikkipuistossa tai ruokakaupassa.

Mutta ennen kuin lopetan, palaan vielä hetkeksi tarinan päähenkilöön, Lukakseen. Lukas on pian yksi vuotias, syntymäpäivä koittaa 14.12. Tällä hetkellä Lukas konttaa hurjaa vauhtia, seisoo tukea vasten ja pikkuhiljaa myös kävelee tukea vasten. Jotain sanojakin sieltä tulee, kuten äittä, ei ja kukka ja mikä suloisinta, hän pyörittelee myös päätään ei:n merkiksi. Hampaita suusta löytyy seitsemän ja niillähän on kiva purra kaikkia ja kaikkea. Kaupan purkkiruuat eivät todellakaan maistu, pakko on saada mahdollisimman samanlaista ruokaa kuin äidillä ja sehän sopii hyvin. Puuro tosin ei kelpaa kuin kaupan valmisjauheesta, ellei se ole mannapuuroa. Yöunet ovat kiitettävät, 12-13h mittaiset, ilman heräämisiä. Päiväunia menee useammat, noin tunnin mittaiset kerrallaan. Autossa istuminen on edelleen Lukaksesta mukavaa, nukkuu vaan, ei kitise. Musiikkia on kuitenkin hyvä olla. Musiikkia Lukas rakastaakin ja pianon soittamista, sekä kissoja. Ehdottomasti kaikkien matalalla olevien hyllyjen, laatikoiden ja tasojen tyhjentäminen on äärimmäisen kivaa, mutta ei mun mielestä. Myös ei niin kivoja uusia taitoja ovat kiipeäminen syöttötuolista ruokapöydälle ja ostoskärryistä, joissa on leveä istuinpaikka, pyrkiminen pois sieltä. Tuota veijaria saa vahtia lähes koko ajan ja onneksi on toinen syöttötuoli, missä on vyö. Tänään laitettiin potta tilaukseen ja sen käyttöä aletaan seuraavaksi harjoitella. Alle kolmen viikon päästä pidetään synttärijuhlat ja silloin onkin aika siirtyä turvakaukalosta turvaistuimeen. Lukas on iloinen ja hymyileväinen poika, mutta myös todella temperamenttinen. Muistuttaa jo nyt toisinaan uhmaikäistä. Vaikka joskus on vaikeita päiviä ja välillä Lukas roikkuu vallan mun jaloissa kiinni, on meidän arki kuitenkin suhteellisen helppoa. Itse olen joskus väsynyt anemian takia, enkä jaksaisi olla niin aktiivinen lapsen kanssa, mutta onneksi kotona on apuna toinenkin aikuinen, aina kun hän ei ole töissä.

Olen menneestä vuodesta äärimmäisen kiitollinen, se on ollut mun elämäni merkittävin vuosi. Se on näyttänyt mulle mitä on todellinen lähimmäisenrakkaus ja olen saanut todistaa sen, kuinka voi vaikeuksien jälkeen saavuttaa sen, mistä on aina haaveillut. Yksin olemisen jälkeen, mä olen ansainnut sen onnen, mikä mulla on nyt, enkä mä olisi tämä sama ihminen mikä nyt olen, ilman sitä, että olisin ollut yksin. Meidän ympärillä on upeita, tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joista en kenestäkään koskaan haluaisi luopua. Heidän apunsa ja tukensa ovat olleet täysin korvaamattomia, enkä voi koskaan kyllin kiittää heitä. Musta on välillä tuntunut, että mun usko on ollut horjumassa, koska välillä kaikki on tuntunut niin raskaalta. Nyt kuitenkin koen, että mun rukouksiini on vastattu. Monesti olen ristinyt käteni ja toivonut, että saisin tämän onnen ja elämäntilanteen, joka meillä nyt on. Kaikelle on tarkoituksensa ja aina vaan enemmän oon sitä mieltä, että mun elämääni on joku muu johdattanut. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.