Yöpostaus supistusten valvottaessa

Yön pimeinä tunteina, kun inhottavat supistukset valvottavat eikä uni tahdo oikein muutenkaan tulla, onkin hyvä hetki kirjoitella menneen päivän tapahtumista. Muuten olikin aivan normaali päivä, mutta puolen päivän aikaan, meillä kävi vieraita (auts, supistus...). Kyseessä oli neuvolan, itseasiassa lastenneuvolan terveydenhoitajan  ja opiskelijan kotikäynti. Täällä päin mitkään kotikäynnit raskauden aikana eivät normaalisti kuulu neuvolan toimintaan, mutta ilmeisesti poikkeus tehtiin opiskelevan terveydenhoitajan vuoksi. Hän näytti mulle jo viime neuvolakäynnillä paperinippua, joka sisälsi paljon kysymyksiä. Tällä kotikäynnillä hän suoritti sitten haastattelun paperinipun kysymyksien avulla. Ja tähän väliin haluaisin kysyä, onko muilla ollut sitä, että aina supistuksen jälkeen vauva liikkuu aivan hirveästi ja niin, että sattuu ja aivan hel**tisti??

Olin suunnitellut, että tapaamista edeltävänä iltana siivoan talon puhtaaksi ja teen pullaa. Hyvä oli suunnitelma, mutta loppujen lopuksi en jaksanut sitä toteuttaa. Muutin suunnitelmaa ja päätin, että nousen aamulla aikaisemmin järkkäämään edes vähän paikkoja kuntoon ja yritän ennen neuvolaväen saapumista laittautua itsekin ihmisen näköiseksi. Aamulla kello herätti 10:30, mutta arvatkaa jaksoinko herätä? No en, joten päätin makoilla sängyssä vielä puoli tuntia herätyksen jälkeen. Sitten yritin ryhdistäytyä, puin vaatteet ylleni ja suuntasin vessaan. Päästyäni puoleen väliin matkaa, haistoin vastapaistetun pullan tuoksun ja näin keittiön pöydälle sytytetyn kynttilän ja kukkaset sen kummallakin puolen. Äiti hääräsi jotain ja kysyinkin, että mitä ihmettä hän oikein touhuaa. Kuulemma siivosi, tai ei enää, koska sai juuri siivoukset hoidettua. Sen lisäksi hän oli ehtinyt paistaa pullaakin. Ja minä olin iloinen ja mahtavaa, että joku jaksoi panostaa mun puolesta! Eipä mulle sitten jäänyt tehtäväksi kuin saada itseni suht. normaaliin kuntoon. Kyllä mä sen lisäksi pyyhin vähän pintoja mun huoneessa ja petasin sängyn.

Kun terkkari-ihmiset saapuivat, menimme huoneeseeni ja asettauduimme mahdollisimman mukavasti sohvalle istumaan. Lastenneuvolan terkkari oli sama, joka on munkin terveydenhoitaja ollut ala-asteella. Hän, joka vuonna 2002 sanoi 7 vuotiaalle Sannille, että mulla on kuiva iho ja jonka jälkeen olen saanut kuulla siitä aivan kaikilta aina tähän päivään asti. Ensin juteltiin vähän niitä näitä ja kun opiskelija oli tunnustanut tilanteen hieman jännittävän, päästiin itse asiaan. Niitä kysymyksiä sitten riitti! Lähdettiin liikkeelle ihan siitä hetkestä, kun sain tietää olevani raskaana ja edettiin pikkuhiljaa siihen aikaan, kun lapsi on jo syntynyt. Piti kertoa mun tuntemuksista ja ajatuksista, voinnista ja myös miten muut ovat tulevaan lapseen suhtautuneet ja miten olen saanut ja tulen saamaan tukea. Moneen kertaan sain kuulla, että he olivat ihan yllättyneitä sen suhteen, kuinka hienosti olen osannut toimia ja ajatella asioita. Kuulemma olen kovinkin kypsä ikäisekseni ja selkeästi osaan ajatella lapsen parasta ja laittaa lapsen tarpeet omieni edelle. Myös mun avoimuudesta he olivat kovin mielissään. Kerroinhan aivan kaikesta lähes tuntemattomille ihmisille tuosta noin vain. (jaaaaa...taas supistus..) Avoimuuttahan tässä onkin harjoiteltu jo jonkun aikaa tämän blogin ja videoiden teon myötä, eikä mulle ole mikään ongelma puhua mun asioista tuntemattomille ihan avoimesti. Nimenomaan haluan olla avoin, varsinkin somessa, koska tiedän sen auttavan monia muita samassa tilanteessa olevia.

Jonkun aikaa siinä jo juteltuamme, rakas riiviökissani tuli moikkaamaan vieraita. Kiehnäsi heidän jaloissaan ja tuli mun syliin makoilemaan. Sen jälkeen mä olin ihan karvoissa, varmaan terkkaritkin ja ilmassa leijui kymmenet kissankarvat. Toivoin vain hiljaa mielessäni, ettei kumpikaan heistä olisi allerginen. Eikös siinä keskustelun aikana tuo riiviökissa hoksannut ulkona jotain mielenkiintosta ja hyökännyt lipaston päälle kyttäämään ikkunasta varmaan elämänsä saalista. Siinä sitä hetken mietti, että nyt kun se täysin riehaantuu, on kohta vierailla kissa niskassa kynsinensä. Onneksi näin ei kuitenkaan päässyt käymään. Äiti siinä sopivasti, tuli ilmoittamaan, että hän lähtee töihin, mutta siellä olisi teetä, kahvia ja tuoretta pullaa tarjolla. Siispä siirryimme keittiön puolelle jatkamaan haastattelua. Tee oli kuumaa ja pulla hyvää ja niiden avulla jaksoimme käydä paksun paperinipun loppuun asti läpi. Kissa näytti tietysti hienot käytöstapansa keittiössäkin ja hyppäsi tiskipöydälle sen pintaa nuoleskelemaan...

Yhteensä puolitoista tuntia vieraat meillä viipyivät. Asiaa oli paljon, mutta heille jäi kuulemma tilanteestani oikein hyvä ja positiivinen kuva. He eivät keksineet aihetta minkäänlaiseen huoleen, mulla on niin hyvä tukiverkko ympärilläni ja mä itse suhtaudun kaikkeen niin kypsästi. Lopuksi lastenneuvolan terveydenhoitaja kertoi, miten lapsen synnyttyä edetään. Ensin äitiysneuvolan terkkari käy kotikäynnillä, sitten käy tämä lastenneuvolan terkkari ja kun lapsi on noin kuukauden ikäinen, yritämme itse selviytyä neuvolaan käymään.
Äiti sai vielä paljon kiitosta hyvistä pullista ja minä onnentoivotukset tulevaan synnytykseen. Käynti oli kaikin puolin positiivinen kokemus, eikä mulle tullut sellaista oloa, että he olisivat jotain tupatarkastusta tekemässä. Ehkäpä heidän kanssaan on helpompi jatkossa työskennellä, kun he tietävät minkälaisessa paikassa lapsosen kanssa oleskelen.

Mutta nyt kyllä suuntaan vessaan ja yritän saada nukuttua! Vähän tuntuu jomotteluja alaselässä ja noita supistuksia tulee noin 20min välein, mutta josko ne tästä helpottuisivat pikkuhiljaa. Ihan positiivista, että niitä tulee, koska ei mulla pitkään aikaan tämmösiä supistuksia ole ollutkaan, mutta nyt kyllä haluaisin ihan vaan nukkua. Ja hei, sori jos tässä on kirjotusvirheitä tai teksti on jotenkin sekavaa... pistetään ne valvomisen piikkiin!

Onko vauvaa näkynyt?

Ilmeisesti aika moni on siellä jännityksellä odottanut ja miettinyt, onko lapsi jo syntynyt vai vieläkö hän on malttanut vain möyriä vatsani uumenissa. Vaikka olenkin kävellyt Mäntänvuoren huimat 232 rappusta ylös ja alas, kiivennyt sen päälle vielä noin 15 metriä korkeaan näkötorniin (postauksen kuvat siltä reissulta), pessyt lattioita, heilunut imurin kanssa ja juonut vadelmanlehtiteetä, olen edelleen yhdessä koossa ja vauva on pysynyt visusti sisälläni. Kaiken ylimääräisen urheilemisen jälkeen on kyllä tunnin tai kaksi tullut supistuksia, mutta mitään synnytystä tässä ei olla käyntiin saatu. Päivät ovat turhauttavan tylsiä, mutta osaan vielä jotenkin nauttia niistä. Kyllä mä voisin jo mennä synnyttämään, mutta minkäs teet kun pikkumies ei vielä halua syntyä.

Flunssaakin tässä olen ehtinyt sairastaa, mutta nyt alkaa jo vähän helpottaa. Kuumetta ei ole ollut missään vaiheessa, mutta yskä ja tukkoinen nenä valvottivat aika ilkeästi vielä viime viikolla. Terveydenhoitaja kyllä varoitteli liikkeellä olevasta keuhkokuumeesta, mutta onneksi sitä ei ole täällä näkynyt. Enää olen vain välillä vähän räkäinen ja ääni on toisinaan käheä. Paranemaan päin siis!

Kaksi kertaa olen käynyt neuvolassakin. Ensin oli virtsassa leukkarit kolmella plussalla, mutta tänään ei ollut pissanäytteessä muuta kuin proteiinit ehkä hieman koholla. Missään vaiheessa ei ole ollut tarvetta viedä labraan näytettä.
Perjantaina menen kuitenkin käymään labrassa. Täytyy ottaa verikokeet alhaisen hemoglobiinin vuoksi. Viikko sitten hemoglobiini oli 97 ja tänään enää 83, vaikka olenkin syönyt rautaa. Verikokeella tarkistetaan, onko hb oikeasti noin matala ja jos on, saatetaan mulle tiputella sitten suonensisäisesti rautaa. Kauheasti tässä ei enää ole aikaa mitään hemoglobiiniarvoja nostella ennen synnytystä, siksi tuo rautatippa. En vain saa noita arvoja kohoamaan pelkällä ruokavaliolla ja rautavalmisteilla. On kokeiltu vaikka mitä eri valmisteita, niin nestemäisiä kuin pillereitäkin. En ole käyttänyt maitotuotteita niitä ottaessani. Sen sijaan olen lisännyt c-vitamiinia ruokavalioon. Siitä huolimatta arvot vain ei ole nousseet ja mä en enää jaksaisi taistella niiden kanssa.

Kolmessa viikossa olen onnistunut nostamaan painoani yli kaksi kiloa. Mistä lie nekin tulleet ja mihin ne ovat kropassani asettuneet. Nyt on sitten raskaus tuonut tähän mennessä mulle lisäkiloja jo +16kg. Jos en olisi raskaana ja painaisin tämän verran, laskettaisiin mulla olevan ylipainoa. Onneksi, ainakin toivottavasti, tämä on vain väliaikaista.
Verenpaineet ovat pysyneet normaaleina. Olen niitä kotonakin välillä mittaillut. Syke on jatkuvasti korkea ja terveydenhoitajaopiskelija sitä kovin ihmetteli ja kyseli johtuuko se jännityksestä. En minä mitään jännitä, se on ollut korkealla koko raskauden ajan. Leposyke saattaa välillä olla 130 ja sitten jos innostuu enemmän urheilemaan, niin kyllä sitä ollaan jo melkein tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla.

Neuvolan ikivanha ultrauslaite on mennyt rikki. Enää mulla ei ole mahdollisuutta nähdä pikkumiestä ennen synnytystä. Sydänäänet pystytään toki edelleen kuuntelemaan ja ne ovat olleet aivan kunnossa. Käsikopelolla on vatsan päältä koitettu miten vauva on kohdussa ja pää on aina löytynyt hyvin hyvin alhaalta. Ilmeisesti vauva ei ole vielä aivan täysin kiinnittynyt, mutta ei sekään kaukana ole. En tiedä miten siitä voi nauttia, kun viimeisillään raskaana makaa selällään pedillä ja toiset painelevat vatsaa, mutta mä saan siitä niitä kivoja kylmiä väreitä, jotka nostattavat varmaan kaikki vatsakarvat pystyyn. Olisivat pidempäänkin voineet hiplata. Sf-mitta on tällä hetkellä 33cm, viime viikolla taisi olla vielä 31cm.

Raskausviikkoja on tänään siis 37+6, laskettuun on enää kaksi viikkoa. Monet jouluvauvat ovat jo syntyneet ja malttamattomana odotan omaa vuoroani. Malttamattomana odottaa moni muukin ja välillä on raskasta saada päivästä toiseen kyselyjä siitä, joko jotain tapahtuu, vaikka ihan ymmärrettäväähän se onkin, että muut kyselevät. Siitä vaan tulee pieni painostuksen tunne, eikä asiaa auta se, etten vaan voi itse vaikuttaa synnytyksen ajankohtaan millään tavalla. Olen sanonutkin aina, että kyllä mä sitten ilmoitan kun jotain tapahtuu. Joka päivä mä toivon, että tää olisi se päivä, kun lähdetään ajamaan kohti Taysia. Usko siihen, että jotain tapahtuisi ennen laskettua aikaa, alkaa horjua. Mitä pidemmälle päivät etenee, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että yliajalle tässä mennään. Onneksi pääsen huomenna taas psykologin juttusille ja purkamaan tätä turhautumistani. Nyt vain yritetään jaksaa vielä tämä loppuaika. Pian se oma poika on sylissä, vaikka aika tuntuukin niin kovin pitkältä.

Muistuttelen muuten vielä seurailemaan mua tuolla Youtubessa. Jos täällä on hiljaista, on sinne saattanut silti tulla uutta sisältöä. Viimeksi tänään lisäilin uutta videota mun peruskouluajoista, siitä millainen olin ja miltä näytin milläkin luokalla.

Ajatuksia synnytyksestä

Nyt voisi olla se hetki, kun pohditaan hieman tulevaa synnytystä, lapsi kun voi syntyä oikeastaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Koska en ole milloinkaan kokenut synnytystä, olen sen suhteen aika ulapalla, mutta jo vuosien ajan olen lukenut monia kymmeniä synnytystarinoita, katsonut synnytysvideoita ja selannut esitteitä ja internetin tietolähteitä. Tiedän siis aika hyvin, mitä synnytyksessä tapahtuu tai ei tapahdu ja sen, että jokainen synnytys on erilainen eikä sitä kannata hirveästi suunnitella etukäteen. Ja vaikka olenkin aiheesta lukenut paljon niitä kauhukertomuksiakin, en ole saanut kehitettyä mitään suuria pelkoja synnytystä kohtaan. Miksi pelkäisin, koska vaikka jollain toisella olisi ollut aivan hirveä synnytys, ei se tarkoita sitä, että itselläni olisi sama kohtalo. Etukäteen ei voi tietää, mitä on tulossa, joten en halua myöskään etukäteen hirveästi pelätä mitään.

Pari asiaa on kyllä, jotka mietityttävät. Matkaa synnytyssairaalaan on 100km. Millä menen sairaalaan? Ehtiikö joku viemään mut sinne vai täytyykö mun mennä taksilla tai ambulanssilla? Osaanko lähteä sairaalaan ajoissa, ettei lapsi vahingossakaan synny bussipysäkille? Monet ovat olleet sitä mieltä, etten voi synnyttää yksin, mutta kuka sitten sinne tulisi mukaan? Kaikkia en todellakaan edes huoli mukaan ja ne jotka huolisin, ovat kiinni työelämässä tai omissa lapsissaan. Kykeneekö kukaan heistä irtaantumaan arjestaan ja tulemaan tuekseni? Vai täytyykö mun sittenkin suoriutua koko touhusta yksin? En välttämättä haluaisi viettää kärsimyksen tunteja yksin. Varmaan vain itkisin koko ajan kurjaa kohtaloani. Tekeekö se synnytyksestä vain entistä ikävämmän kokemuksen, jos kukaan läheinen ihminen ei ole siinä auttamassa ja tukemassa? En myöskään haluaisi kokea sitä lapsen syntymähetkeä yksin. En tahtoisi, että se olisi vain yksin mulle hieno hetki, tahtoisin jakaa sen jonkun toisen kanssa. Näitä asioita tulee pohdittua päivittäin, enkä saa niihin vastausta kuin vasta sillä hetkellä, kun synnytys tapahtuu.

Toivon, että synnytys tapahtuisi ennen laskettua aikaa. Syy, miksi haluaisin synnyttää aikaisemmin, on se, etten olisi aivan loppuun palanut siinä vaiheessa kun lapsi on maailmassa. En halua, että olen sekä psyykkisesti että fyysisesti aivan finaalissa siinä vaiheessa. En todellakaan, koska täytyyhän mun osittain selviytyä vauva-arjesta yksinäni. Eiköhän tuo ole jo tarpeeksi raskasta ilman, että olen jo alkumetreillä aivan puhki. 

Aika vähän olen tutkinut mahdollisia kivunlievityskeinoja. En ole mitenkään niitä vastaan, mutta haluaisin pärjätä mahdollisimman kauan ilman lääkityksiä. Tottakai, jos kivut ovat niin mahdottomia, etten niiden kanssa pärjää, otan vastaan kaiken mitä tarjotaan. Haluaisin kuitenkin olla ihan "selvin päin", jotta muistaisinkin synnytyksestä jotain ja olisihan se kiva, jos voisi mahdollisimman pian nousta sängystä synnytyksen jälkeen. Epiduraalin laittoa hieman kammoksun. Ajatus isosta neulasta selkäytimessäni ei todellakaan houkuttele, mutta toisaalta sen tuoma helpotus taas houkuttelee. Toiset kun ovat kertoneet jopa nukkuneensa sen saatuaan, vaikka supistuksia tulisikin. Se kyllä kelpaisi. Jotkut haluaisivat kovasti päästä ammeeseen, mutta mulla ei ole mitään erityistä hinkua sinne. Toki jos sitä tarjotaan ja se on mahdollista, kokeilen mielelläni sitäkin. Joskus kammoksuin myös ilokaasua, koska todella moni kertoi oksentaneensa sitä käytettyään ja minähän pelkään oksentamista. Kuitenkin Taysin kätilö kertoi, ettei se aina välttämättä johdu itse ilokaasusta, vaan myös väsymys, kipu ja ravinnotta olo vaikuttavat asiaan. Ehkäpä uskaltaisin siis sitäkin kokeilla.

En haluaisi synnytyksen kestävän ja kestävän, kukapa muukaan haluaisi. Kaikista mukavintahan se olisi, jos kaikki olisi nopeasti ohi. Tiedän, että ensikertalaisena synnytys kuitenkin saattaa vähän venähtää. Monen päivän väkertäminen saisi kyllä mun puolesta jäädä. Voimat siinä vaan loppuu ja senkin takia synnytys saattaa olla hankalampi. En todellakaan odota mitään muutaman tunnin operaatiota, jonka jälkeen kaikki on ohi. Kaikista mukavinta olisi, jos koko synnytys olisi yhden vuorokauden aikana ohi. Jos ei, niin olisi kiva pystyä edes nukkumaan jossain välissä.

Yhden asian haluaisin välttää ja se on välilihan leikkaus. Se kuulostaa jo kamalalta, eikä ajatus siitä, että olisin lähes perseeseen asti auki leikattu, tunnu kovinkaan mukavalta. Sen paraneminen pelottaa ja se, miten kipeä se sitten on. Joutuisiko sitä istumaan uimarenkaan päällä, miten sujuisi vessareissut ja olisiko suihkussa käyminenkin äärimmäisen tuskallista leikkaushaavan vuoksi. En minä sitä muuten varmaan niin miettisi, mutta kun kaikki jännittävät sitä, miten saan sen lapsen tällä kropalla ulos. Lähtömittani olivat siis 158/47, joten pienikokoinen olen. Lantioni ei ole leveä ja sisätutkimuksiakin varten gynekologit joutuvat valitsemaan kokoa pienemmät instrumentit. Entä jos synnytyksessä vastaan tuleekin tilanne, ettei lapsi mahdu ilman välilihan leikkausta pihalle. Sitten se varmaan on pakko leikata...

Synnytyksen jälkeen toivoisin tietenkin olevani mahdollisimman hyvässä kunnossa. Ei mitään suuria hemoglobiinien laskuja, ei isoja repeämiä tai mitään komplikaatioita. Haluaisin nopsaan ylös sängystä harjoittelemaan vauvan hoitoa. Haaveeni olisi, että voisin synnytyksen jälkeen siirtyä vauvan kanssa potilashotelliin jonkun läheiseni kanssa. Haluaisin sen oman rauhan, tutun henkilön rinnalle ja silti siinä olisi tarvittaessa henkilökunta apuna. Potilashotellissa ilmeisesti saa myös enemmän käydä vierailijoita. Mitään suurta laumaa en välttämättä kaipaa, mutta kun osastolle saavat tulla vain isovanhemmat, lapsen isän lisäksi. Potilashotellissa joku voisi olla kanssani yötkin, mutta osastollahan se ei onnistu. Jos en kuitenkaan pääse hotellin puolelle, olisi toiseksi paras vaihtoehto perhehuone, jossa sitten olisi joku läheinen kanssani. En kuitenkaan odota, että mitään perhehuonetta olisi vapaana, joten melkolailla olen sen ajatuksen jättänyt taka-alalle. Jos kumpikaan näistä ei toteudu, on vain kai tyydyttävä tavalliseen osastolla olemiseen. Yksinään sitten päivät pitkät, jippii. Huonetoverina kuka lie ja saako sitä sitten edes nukuttua. Onko sitä sitten yhtään minkäänlaista omaa rauhaa... Apuahan siellä saa kai kaikista parhaiten, mutta silti se oma rauha on se mitä kaipaisin. Voihan se olla niinkin, että joko mun tai lapsen voinnin takia on vain pakko jäädä osastolle. Sitten se ei auta muuta kuin olla siellä. 

Mulla ei ole mikään erityinen kiire pois sairaalasta, vaikken siellä olemisesta tykkääkkään. Pari kolme yötä on ihan kestettävä määrä, mutta mitä pidemmälle kotiutuminen menee, sitä hullummaksi varmaan tulen, jos siellä yksinään olen. Ja onhan se nyt aika masentavaa, kun toisilla on se mies siinä päivät ja mulla ei ole ketään, ehkä.

Vaikka synnytykseen kohdistuukin mun kohdalla paljon kysymyksiä, odotan innolla sen alkamista! Mun puolesta tämä pikkumies voisi jo syntyä, enkä ole ainut joka sitä h-hetkeä odottaa kuin kuuta nousevaa. Mitään synnytystä enteileviä oireita ei kuitenkaan ole ollut. Tekisi mieli ryhtyä kokeilemaan näitä mahdollisia synnytystä edistäviä juttuja, kuten kunnon saunomista ja rankkaa urheilua. Vauva on kuitenkin jo täysiaikainen, joten sen puolesta hänen syntymisestään ei olisi haittaa. Mitä vähemmäksi viikot käyvät, sitä vähemmän jaksaisi malttaa odottaa. Olin sitä mieltä, että isänpäivään saakka odotetaan ja pidetään vauva visusti yksiössään, mutta sekin meni jo. Rajapyykki on ylitetty.

Sairaalakassinkin pakkasin jo valmiiksi. Tein siitä erikseen videon, jonka pääset katsomaan TÄSTÄ.
Niin ja siskon tytön ristiäisetkin oli ja meni ja minä sain käteeni ensimmäisen kummitodistukseni. Tytöstä tuli Elina ja hän osasi kyllä hienosti olla koko kastetilaisuuden ajan. Otti siinä päiväunet, kun oli aikaisemmin jäänyt unet vähemmälle. Mulla on aivan ihana kummityttö ❤ 

Liian pieni sikiö

Tänään on raskausviikkoja koossa tasan 36+2, eli enää on alle neljä viikkoa laskettuun aikaan. Keskiviikkona oli viimeinen lääkärikäynti ennen synnytystä, jossa lääkäri tosin totesi, että tuskin raskaus menee loppuun asti. Tähän asti kaikki ovat olleet vähän sitä mieltä, että yliajalle mentäisiin aikaisten supistelujen takia, mutta alakerran tilanne näyttikin vähän toista. Arvasin heti lääkärin otteista, että jotain muutosta entiseen on tapahtunut. Viimeksi noin kuukausi sitten 9.10. Taysissa, kohdunsuu oli kiinni ja kiinteä ja kohdunkaulaa oli jäljellä 3cm. Tuolloin keskiviikkona tilanne oli se, että kohdunkaulaa oli jäljellä enää 1cm ja kohdunsuu oli pehmeä ja 1cm auki. Ei mulla kuitenkaan oo ollut kipeitä supistuksia, niitä tavallisia harjoitussupistuksia vain ja sellaista menkkajomotusta.

Päätin sitten noiden tietojen jälkeen, että on aika ruveta pakkaamaan sairaalakassia. Ajattelin, että voisin erillisessä postauksessa näyttää ja kertoa, mitä pakkaan mukaan. Paljon oon lueskellut foorumeilta, mitä muut suosittelevat ottaa mukaan. Monet ottavat vain ne välttämättömät asiat mukaan sairaalaan mennessä, mutta mä otan kaiken, kotiutumisvaatteita myöten, koska välimatka kodin ja sairaalan välillä on niin pitkä, eikä tarvitse sitten puhelimessa ruveta isovanhempia neuvomaan ja opastamaan, että mitä voisivat tuoda. 

Lääkärin tutkiessa sikiön kokoa, huomattiin hänen olevan ikäisekseen melkoisen pieni. Vau.fi -sivuston mukaan, sikiö painaisi näillä viikoilla noin 2700g, mutta tämän pienen pojan painoarvioksi saatiin vain 2295g. Eikä tuo kuulemma pitkäkään ole. Kaikki näytti kuitenkin muuten olevan kunnossa, sydän sykki hienosti, lapsivettä oli, istukka näytti hyvältä ja napavirtauksissakaan ei ilmeisesti ollut mitään vikaa. Lääkäri ei tuntunut olevan huolissaan tuosta pienestä painosta, sanoi vain, että "Etpä se sinäkään kovin suuri ole". Geenien piikkiin pistetään siis tällä kertaa nuo mitat ja nyt yritän oikeasti olla murehtimatta asiaa sen kummemmin. Yritän vain luottaa siihen, että ei ole mitään hätää, vauva saa kyllä ravintoa ja voi hyvin. Hassulta se kuitenkin tuntuu, että Taysissa antoivat silloin täysiaikaisen vauvan painoarvioksi 3700g ja tällä kertaa lääkäri oli sitä mieltä, että ei tuo ainakaan paljoa yli 3000g tule syntyessään painamaan. Terveydenhoitaja on moneen kertaan sanonut, että tämän meidän lääkärin painoarviot ei paljoa heittele, niihin voi kyllä luottaa.

Joidenkin mielestä pääsen synnytyksessä nyt helpommalla. Tuskin synnytys kuulemma kauaa kestää, kun vauva on tuloaan valmistellut jo niin ahkerasti näin etukäteen. Ei varmaan tule suurempia vaurioitakaan alapäähän, kun synnytettävä lapsi on niin pieni. Eihän nuo kuitenkaan kerro yhtään mitään. Ihan yhtä hyvin synnytys voi kestää ja kestää eikä vauvan pieni koko sitä meinaa, etteikö silti jouduttaisi mahdollisesti tekemään vauvalle lisää tilaa episiotomian myötä. Olisihan se hienoa, jos se olisi vain sellainen nopea tupsahdus, kun pienokainen tänne saapuu, mutta hieman kyllä epäilen asiaa...

Nyt kun olen saanut tuomion, että synnytys voi käynnistyä oikeastaan milloin vain, sitä jännittää joka päivä. Illalla nukkumaan mennessä miettii, et tapahtuukohan tänä yönä jo jotain, vaikkei yhtään semmoinen olo olisikaan. En ole kuitenkaan lukkiutunut kotiin, niin kuin aikaisemmin ajattelin tekeväni, ettei lapsivesien meno vain tapahtuisi missään julkisella paikalla. Ihan normaalisti käyn lähes päivittäin jossain, vähintään ruokakaupassa ja se kyllä virkistää mieltä, kun pääsee muiden ihmisten ilmoille. En ole myöskään kotona jumiutunut sohvan nurkkaan, vaan aivan entiseen tapaan teen erilaisia asioita aikani kuluksi. Laitan ruokaa, siivoan, askartelen, käyn pihalla, saunon ja tuota kummitytön ristiäislahjaa olen myös aika ahkerasti väsännyt. Pian voinkin paljastaa, mikä se oikein on, kun ristiäiset ovat huomenna.

Tuolloin keskiviikkona yritin teille jo kirjoittaa näitä kuulumisia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään. Yhtäkkiä mua alkoi pistämään tuolta oikean kylkikaaren alta, samalla tavalla kuin joskus urheillessa alkaa pistämään. Se kipu oli aivan hirveää, hyvä kun pystyi hengittämään. Lepokaan ei auttanut ja minä jo kauhuissani luin Googlesta munuaisaltaan laajentumasta. Kun kipu levisi selkään ja sitä oli kestänyt kolmisen tuntia, pyysin isääni hieromaan tuolta selästä, jos se vaikka auttaisi. Auttoihan se! Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun isä lopetti hieromisen, kipu hävisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, eikä sitä enää sen jälkeen ole ollut.

Kävin myös ottamassa sen ifluenssarokotteen. En ole siitä kipeäksi tullut ja terveydenhoitajakin sanoi, ettei kyseisestä rokotteesta voi tulla kipeäksi. Jos joku tauti pistoksen jälkeen tulee, se johtuu sitten jostain ihan muusta. Pieni kipu pistoskohdassa on ollut, mutta se ei ole elämääni häirinnyt laisinkaan. Hyvin pystyn vaikka nukkumaan sen käden päällä. Ei mulla koskaan aiemmin ole ollut tarvetta ottaa mitään influenssarokotteita, mutta nyt päätin ottaa, kun se mun kautta menee samalla vauvallekin.

Tänne tuli muuten talvi ja mä rakastan sitä. Surullista, että pian tulee vesisateet, jotka varmaan vie kaiken lumen pois. Pitää nauttia tuosta ihanasta säästä vielä kun voi. Ihanan Aurinkoista ja lumista viikonloppua kaikille!

Muutoksia lapsen isään liittyen

Viimeinkin mä ehdin vain istumaan alas ja antamaan aikaa teille tämän tekstin myötä. Musta tuntuu kuin olisin viikon putkeen juossut edes takaisin, milloin missäkin ja tekemistä on riittänyt. En edes muista milloin olisin viimeksi ehtinyt olla tietokoneella tai milloin mulla olisi ollut sellainen tylsä hetki, ettei mitään tekemistä ole löytynyt. Suurimmaksi osaksi, mun aikani on kulunut muuttotouhuissa ja projekti "kastelahja valmiiksi 12.11. mennessä", onkin vienyt multa sen kaiken lopun ajan. Tälläkin hetkellä tiedän monta asiaa, mitkä pitäisi tehdä, mutta nyt on pakko pitää pieni tauko. Liitoskivut ovat alkaneet vaivaamaan vähän turhan liikaa, eikä asiaan auta muu kuin lepo. Monet ovat muistuttaneet mua lähestyvästä synnytyksestä, mutta itse olen vastannut takaisin, ettei tässä nyt vielä jouda, ei ole aikaa semmoiseen. Eihän siihen synnytyksen ajankohtaan paljoa voi itse vaikuttaa, mutta vielä olisi paljon tehtävää, mitkä pitäisi saada alta pois ennen sitä.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin kertoa enemmän niistä isäjutuista. Koko asiaan tulleet muutokset ovat herättäneet mussa vähän ristiriitaisia tunteita, mutta jotenkin ihmeellisesti olen pystynyt ottamaan asian melko neutraalisti vastaan.
Viisi kuukautta sitten, näin viimeisen kerran kun lapseni isän auton perävalot hävisivät puiden taakse. Ennen lähtöään, hän oli tehnyt harvinaisen selväksi, ettei hän enää koskaan kuulu minun tai lapseni elämään. Hän vannoi, ettei koskaan tule mieltään muuttamaan, saatika katumaan päätöstään. Hänestä ei isää tule ja asia on sillä selvä. En häntä enää sen koommin nähnyt ja seuraavan kerran kuulin hänen asioistaan siskoltani, joka kertoi tämän muuttaneen satojen kilometrien päähän meistä. Eikä tuon miehen äitikään oikein antanut toivoa sen suhteen, että hänen poikansa ajatuksissa ainakaan vielä olisi mitään muutosta tullut. Niimpä mulle oli erittäin suuri yllätys, kun yksi aamu mun puhelimeen oli tullut häneltä viesti.

Viestissään hän kiitti mua siitä, etten ollut ihan pystyyn haukkunut häntä sosiaalisessa mediassa ja pyysi anteeksi sitä, ettei ole tässä lapsiasiassa mukana. Hyvin kuulemma tulisin selviämään, ehkä paremminkin ilman häntä ja hänenkin mielestään oli kiva, että olen hänen äitinsä kanssa tekemisissä.
Mulla meni monta tuntia miettiä vastausta tuohon. Aikaa oli kulunut paljon ja olin ehtinyt sulattelemaan hänen päätöstään ja tottua siihen. En kuitenkaan ollut unohtanut mitään, mitä aiemmin oli tapahtunut ja mietin, että pystynkö antamaan hänelle anteeksi. Vaikken hänen kaikkia tekojaan, sanojaan tai päätöksiään olekaan voinut hyväksyä, koin turhaksi alkaa enää vääntämään asioista. Mitä hyötyä olisi riidellä mistään. Oli aika hoitaa asiat, niin kuin aikuiset. Niimpä en vastausviestissäni moittinut häntä mistään vaan yritin ymmärtää, kerroin hieman omia ja lapsen kuulumisia, tarjosin vielä isän paikkaa hänelle ja lopuksi kysyin vähän hänenkin kuulumisiaan. Ja näin olimme murtaneet hiljaisuuden välillämme.

Keskustelu alkoi sujumaan hyvin. Pystyimme keskustelemaan lapsesta ja omista jutuistamme. Kumpikaan ei alkanut haastamaan riitaa ja viesteissämme seikkailivat monta kertaa nauru-emojit. Tuona päivänä, kun sain häneltä sen viestin monien kuukausien jälkeen, hymyilin pitkästä aikaa lähes taukoamatta. Vaikka takaraivossani oli hyvin tallessa kaikki ne kuukausien takaiset muistot, oli helpotus, kun tähänkin tilanteeseen oli tullut muutos parempaan päin. Sovimme myös tapaavamme, kunhan hän pääsisi käymään täällä päin. Päätin, etten viesteillä ala selvittämään sen suuremmin lapseen liittyviä asioita. Ne käsiteltiin viikko sitten, kun istuimme saman pöydän ääressä.

Välimatkaa välillämme on paljon. Hänen työpäivänsä ovat pitkiä ja töitä riittää. Tästä syystä hän ei kovin usein käy täällä, mutta esitin toivomuksen, että edes silloin kun käy, hän ehtisi näkemään poikaansa. Kyllä me siitä arjesta selvitään, ei hänen tarvitse joka päivä, ei edes joka viikko olla läsnä, eikä hänen tarvitse osallistua lapsen hoitoon, jos ei niin tahdo, mutta haluaisin heidän välilleen syntyvän edes jonkinlaisen suhteen. Olisi hienoa, että poika oppisi isänsä tuntemaan ja isä poikansa. Tämä ilmeisesti olisi mahdollista. Vaikka näkemiset ovatkin harvassa, se riittää ainakin minun mielenrauhan luomiseksi.
Varmaan aika monella isäksi tulevalla on samoja ajatuksia kuin tällä joulutonttuni isällä on; en mä osaa olla sellaisten kanssa, en mä ole mitään isämateriaalia, mä rikon sen. Kukapa sitä heti kaikkea osaisikaan ja epävarmuus kuuluu asiaan. Hänen toiveidensa mukaan, en ole häntä jättämässä yksin lapsen kanssa, enkä jätä lasta hänen hoiviinsa siksi aikaa kun itse häviäisin vain jonnekkin. Eihän se tietenkään niin voisikaan mennä. Toki jos isä olisi siinä arjessa mukana päivittäin ja pääsisi opettelemaan lapsen hoitoa, hän voisikin mahdollisesti lapsen kanssa yksinkin olla, mutta meidän tilanne nyt on aivan erilainen.
Isyystesteistä ja elatusmaksuista puhuimme myös ja ne tullaan kyllä hoitamaan ilman, että niistä asioista tarvitsee tapella. Hän jopa lupasi tulla hoitamaan nuo asiat tänne, vaikka se ei olisikaan pakollista. Ja jos hän töiltään ehtii, hän mahdollisesti tulee sairaalaankin meitä katsomaan. Itse synnytykseen en ehkä ole häntä valmis ottamaan.

Mun mielestä on hieno juttu, että nyt me pystytään keskustelemaan asioista ja hänkin oli jo avoimemmin mielin lapsen suhteen. Perhettä meistä ei enää tule, mutta on hienoa, että me vanhemmat ollaan saatu välimme edes jotenkin kuntoon ja lapsellakin tulee mahdollisesti jossain määrin se isä elämässään olemaan. Kaikkea en pysty anteeksi antamaan, mutta en koe tarpeelliseksi niistä vanhoista asioista riidelläkään. Antaa vanhojen asioiden olla ja yritän parhaani mukaan tuota myös noudattaa. Joskus voi olla tilanteita, että mun on hyvin vaikea olla nostamatta niitä esille, mutta kuten sanoin, yritän parhaani. Ei tämä tilanne ehkä parempi voisi enää meidän kohdalla olla. Mä olen tyytyväinen, vaikka joskus saankin taistella ajatuksieni kanssa. Yritän ymmärtää häntä, mutta annan oikeuden myös omiin tunteisiini. On monia eri tapoja käsitellä niitä omia tuntemuksiaan ja mulle niitä hyviä tapoja on keskustelutuokiot psykologin, ystävien ja perheen kanssa, sekä kirjoittaminen. Ja jos joskus oikein ärsyttää, puran ärtymykseni mieluummin johonkin muuhun kuin lapseni isään. En halua millään tapaa vahingoittaa lapseni suhdetta isäänsä ja siksi mä haluan tehdä kaikkeni, että heille se suhde syntyy ja mahdollisimman hyvä sellainen.

Eli melko samalla tavalla meidän elämämme tästä jatkuu kuin tähänkin asti, mutta isän kanta lapseen tai minuun ei ole enää se jyrkkä "EI". Hyvä niin ja toivottavasti tilanne jatkuu näin hyvänä jatkossakin. Millään en olisi tätäkään uskonut ja vieläkin välillä epäilen, voiko tämä edes olla mahdollista. Mulla ei ole suuria odotuksia eikä olettamuksia, joten päivä kerrallaan eteenpäin. Vasta lapsen synnyttyähän sen näkee kunnolla, miten kaikki tulee olemaan.